PÄÄSIVU
MUSEO
AJANKOHTAISTA
TEEMANÄYTTELYT
KÄSIKIRJASTO
KUVIA
TIETOISKUJA
KOULUILLE
KUVAGALLERIA
KUVAGALLERIA2
VETERAANITARINAT
Martti Helander: Erikoistuminen
Martti Helander: Valinnan mahdollisuus
Martti Helander: Sinne jonnekin?
Martti Helander: Komppanian äiti
Martti Helander: Ryssänmäki
HANKETIEDOT
LINKIT
IN ENGLISH
PÅ SVENSKA
EN FRANCAIS
AUF DEUTSCH
 
 Sijaintisi: PÄÄSIVU / VETERAANITARINAT / Antero Miettisen haastattelu 24.8.2010 


Antero Miettisen haastattelu 24.8.2010

Haastateltava: Antero Miettinen, synt. 5.10.1927, Muolaa, Karjala, nyk. Säkylä, toimiupseeri e.v.p., tietokirjailija
Haastattelija: Tanja-Annika Aronen
Säkylän Talvi- ja Jatkosotamuseo, 24.8.2010 
 

TIEDUSTELU VÄLIRAUHAN AIKANA (1940-1941)

Ensimmäiseksi Antero Miettinen kysyy haastattelijalta tietokilpailukysymyksen: ”Mikä on maailman toiseksi vanhin ammatti?” Täytyy myöntää, etten tiedä. Vastaus kuuluu yllättäen: ”Vakooja”.
 
Miettinen jatkaa: ”Niin kauan kun on ihminen sotia käynyt, niin kauan on tiedusteluakin ollut. Nimittäin jos tietää vastapuolen aikeet, se on jo puoli voittoa.” Miettisen mukaan suomalainen tiedustelu lähtee jo 1500-1600-luvuilta, kun karjalaiset tiedustelutalonpojat vakoilivat Ruotsin vallan aikana Venäjää. Miettinen kertoo, että esimerkiksi ratsumestari Teppoinen (k. 1609) ja luutnantti Rehmonen olivat talonpoikia alkujaan. Tiedustelutalonpojat saivat sitä vastaan verovapauden. Nämä talonpojat kuuluivat hakkapeliittoihin, eliittijoukkoon, joka kulki ratsain. Heillä oli Venäjän puolella vakinaisia yhdysmiehiä, jotka toimivat tiedonvälittäjinä. Näihin he ottivat aina yhteyttä. Tehtävät olivat vaarallisia. Miettinen toteaa, että moni jäi sille tielleen. Hän mainitsee suomalaisen vakoilun alkuaikojen esimerkkinä myös sissipäällikkö Tapani Löfvingin, jonka huimista seikkailuista 1700-luvulta Kyösti Wilkuna kokosi kirjan jo yli sata vuotta sitten.

Suomen ensimmäinen varsinainen sissikoulu sijaitsi Raudun pitäjässä jo vuosia ennen talvisotaa. Miettinen kertoo, että pääesikunta rahoitti sitä, mutta itse siellä hoidettiin käytännön järjestelyt. Nämä sissikurssilaiset suorittivat tiedustelua jo ennen talvisotaa. ”Sodan sytyttyä vuonna 1939 koulutetut sissit aloittivat toimintansa toden teolla”, Miettinen kertoo. Nämä miehet olivat Karjalan Kannakselta, Laatokan Karjalasta ja Kainuusta kotoisin.

13. maaliskuuta 1940 päättyi talvisota. Heti kun lumi suli, alkoi tiedustelu uudelleen. Pääesikunta halusi tietää, mitä uusi isäntä tekee luovutetuilla alueilla. Alueelle lähetettiin siviilipukuisia – mielellään venäläisittäin pukeutuneita - miehiä. Nämä miehet lähtivät omille entisille kotipaikoilleen. He tunsivat joka polun ja pystyivät liikkumaan. Heillä oli takanaan pitkä suojeluskuntakoulutus ja sotakokemusta talvisodasta. Suurin osa heistä oli venäjänkielentaitoisia, mikä oli aivan ratkaisevaa. Fyysinen kunto piti olla huippuluokkaa, koska olot olivat ankeita, matkat raskaita ja joskus joutui nukkumaan vaikka kuusen alla. Lisäksi vakoojan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kuului usein myös viha venäläisiä kohtaan.

Miettisen perhe oli Karjalan Muolaasta kotoisin. Antero Miettinen oli 13-vuotias, kun he joutuivat lähtemään evakkoon. Sen jälkeen perhe asui Koski tl:ssä. Kerran perheen isä Viljami oli hoitamassa asioita Loimaalla, Muolaan kunnan selvittelytoimistossa. Naapurikylästä tuttu mies sattui paikalle samaan aikaan ja välitti terveisiä Muolaasta. Terveiset tulivat eräältä tutulta pitkältä vääpeliltä, joka oli tiedustelutehtävissä vanhassa kotipitäjässään. Näin jälkikäteen voi enää vain kuvitella, miten hämmentäviä tällaiset terveiset menetetyiltä alueilta karjalaisten mielestä olivat. Miettisen mukaan Karjalaiset tiesivät tiedustelusta, mutta siitä pidettiin suu supussa. Olisi ollut varsinainen sensaatio, jos suuren yleisön tietoon olisi tullut se, että Suomi harjoittaa tiedustelua rauhan aikana, diplomaattisuhteiden ollessa voimassa.

Suurin osa välirauhan ajan tiedustelusta tapahtui syyskesällä 1940, kun yöt alkoivat pimentyä. Sitä jatkui aina lumen tuloon asti. Karjalan Kannas oli sikäli vaikeaa aluetta tiedusteluun, että se oli tiheään asuttua. Sinne oli siirretty väestöä muualta Neuvostoliitosta, ja sotaväkeäkin alueella oli. Monet miehet vain katosivat.

Jatkosodan aikana vuonna 1942 vasta joidenkin kohtalo alkoi selvitä sotavankikuulusteluissa. Venäläiset sotavangit kertoivat mielellään tietojaan kadonneista suomalaisista vakoojista parantaakseen omaa asemaansa. Miettinen kertoo esimerkin Vänrikki Lampusta, joka oli tiedustelemassa välirauhan aikana. Hän ei koskaan palannut ja jatkosodan aikana eräs venäläinen sotavanki tiesi kertoa, että hänet oli ammuttu Sortavalassa. Miettisen mukaan samanlaisia elämänkohtaloita oli jo Ruotsin vallan aikaisilla talonpoikaistiedustelijoillakin.

Kun jatkosota syttyi 25.6.1941, oli vihollisen puolella jo valmiina omia tehtäviään suorittavia partioita. Miettisen mukaan etulinjajoukoille oli ilmoitettu, että alueella on omia partioita, jotka kulkevat siviilipuvussa. Näistä siviilipukuisista miehistä muodostui jatkosodan aikana Er.P. 4 eli päämajan kaukopartio-osasto, johon kuului 4 komppaniaa. Tosin kaikki heistä eivät olleet sissejä, vaan komppanioissa oli muun muassa huoltomiehiä, kirjureita, autonkuljettajia, kielenkääntäjiä, kuulustelijoita ja radisteja. Ehkä noin 20 prosenttia sotilaista oli varsinaisia vakoojia. Yksi näistä komppanioista toimi Karjalan Kannaksella, toinen Aunuksen Kannaksella, kolmas Maaselässä ja neljäs Petsamossa saksalaisten mukana.

”Kaikki joukot partioivat, mutta kaukopartio-nimitys tuli siitä, että päämajan joukot partioivat pitemmällä vihollisen selustassa”, Miettinen valottaa termejä. Kaukopartiomiehet saattoivat toimia jopa toistasataa kilometriä linjasta. Näitä joukkoja huollettiin ilmasta käsin. Pisin reissu kesti 56 vuorokautta, jonka suoritti kuuluisan Mannerheimin ristin ritarin, Arvo Mörön partio.

Kun Er.P. 4 hajotettiin jatkosodan jälkeen, Miettisen mukaan suurin osa tiedustelumateriaalista tuhottiin, myytiin länteen tai siirrettiin Ruotsiin turvaan.
 
Antero Miettinen toteaa, että sota-aikainen tiedustelu on aiheena hänen ”lempilapsensa”. Hän kertoo, että hänen serkkunsakin oli kaukopartiomiehissä. Itse Miettinen liittyi jo 10-vuotiaana suojeluskuntaan. Molempien vanhempiensa puolelta hän on ikivanhaa karjalaista sukua. Sieltä kiinnostus Karjalan ja kaukopartiotoiminnan historiaan juontaa. Miettinen on toimiupseeri e.v.p. ja nykyään tietokirjailija. Tällä hetkellä hänellä on kymmenes kirja tulossa kustantajalta, mutta vielä hän pysyy aiheesta salaperäisenä. Me jäämme mielenkiinnolla odottamaan.