PÄÄSIVU
MUSEO
AJANKOHTAISTA
TEEMANÄYTTELYT
KÄSIKIRJASTO
KUVIA
TIETOISKUJA
KOULUILLE
KUVAGALLERIA
KUVAGALLERIA2
VETERAANITARINAT
Martti Helander: Erikoistuminen
Martti Helander: Valinnan mahdollisuus
Martti Helander: Sinne jonnekin?
Martti Helander: Komppanian äiti
Martti Helander: Ryssänmäki
HANKETIEDOT
LINKIT
IN ENGLISH
PÅ SVENSKA
EN FRANCAIS
AUF DEUTSCH
 
 Sijaintisi: PÄÄSIVU / VETERAANITARINAT / Kalevi Perttulan haastattelu 18.8.2010 


Kalevi Perttulan haastattelu 18.8.2010

Haastateltava: Renjo Kalevi Perttula (sotilaspassissa Reino Kalevi Perttula, kutsumanimi Kalevi), synt. 22.11.1924, Säkylä
Haastattelija: Tanja-Annika Aronen
Säkylän Talvi- ja Jatkosotamuseo, 18.8.2010
 
 
Kalevi Perttula astui asepalvelukseen maaliskuun 9. päivänä vuonna 1943. Hän kertoo, että mullivaunussa matkustettiin Korialle, jossa oli pioneerien koulutuskeskus. Ensimmäiseksi annettiin varusteet. Pula-aika oli koskettanut myös puolustusvoimia. Perttulalle annetuista saappaista toisen varsi oli kymmenen senttiä pidempi kuin toisen. Sarkainen asetakki oli liian pieni, hän ei saanut nappejaan kiinni. Päivä piti olla niissä, sitten sai mennä vaihtamaan sopivampiin. Perttulan isän serkku ylikersantti Knuutila oli ”rättivarastolla” ja niinpä hän sai hyvät varusteet.

Perttula pääsi Viljo Rekon ja yhden toisen tuttunsa kanssa samaan parakkiin majoitukseen. Siellä he makasivat rinnakkain alapetillä paperipatjoilla. Kun valot sammutettiin, alkoi rapina. Hän kertoo, että luteet tiputtivat itsensä patjoille. Parakki myrkytettiin, jonka jälkeen lattia oli punaisenaan luteista.

Perttula kertoo, että Viljo joutui ”korppikurssille” eli aliupseerikouluun. Hän itsekin oli joutua, mutta sitten hän sairastui ja kuume nousi 39:ään. Lääkintämies ei ensin meinannut uskoa sairautta. Hänet kuitenkin lähetettiin sairaalaan, jonne käveli runsaan kilometrin matkan. Perille päästyään hän tuupertui sairaalan rappusille. Diagnoosiksi annettiin, että keuhkoissa oli vettä. Perttula parani kesään mennessä ja joutui toiselle korppikurssille, joka kesti kuukauden. Aloittaessaan asepalveluksen hän oli 18-vuotias. Hän epäilee, että olisi odoteltu hänen täyttävän 19 vuotta ennen kuin lähetetään rintamalle.

Kesäkuun loppupuolella Perttula sai pahan ihottuman käsiin. Epäiltiin, että se oli syyhypunkin aiheuttamaa. Hän kertoo, että hänen kyynärvartensa juoksivat visvaa ja kutisivat kovasti. Ollessaan Korppikurssilla hän kävi hoitotunnilla, jossa oli lääkitystä määräämässä lääkintämies. Perttulan vaivaan tämä apu ei riittänyt. Hänet määrättiin sairaalaan. Hänet lähetettiin Lahteen, jossa hänen isänsä serkku Sarajas oli lääkärinä. Perttula kävi heillä kotona kylässäkin. Sarajaksen tyttäret näyttivät hänelle Lahden kaupunkia.

Lahden sairaalassa Perttulan sääret valuivat visvaa ja kuumettakin oli. Lääkitäkin koitettiin, muttei se auttanut. Jossain vaiheessa vaiva parani sen verran, että hänet päästettiin toipumislomalle kotiin viikoksi. Takaisin sairaalaan tullessa oli vaiva taas pahana. Hän pääsi seuraavan kerran jouluksi kotiin. Ennen uutta vuotta hän oli taas Korialla. Toimistossa hän ilmoittautui ja hänet meinattiin laittaa uudelle kurssille. Itse hän olisi halunnut jo kenttäarmeijaan muiden mukaan. Perttula lähetettiin Utin koulutuskeskukseen, jossa Viljokin oli ja joutui joksikin aikaa yhden ryhmän johtajaksi. Sieltä lähdettiin junalla Aunukseen ja päädyttiin Mäkriän asemalle. Siellä Perttulan ja Viljon matka erkani. Perttula laitettiin pioneeripataljoona 22:een (Pion.P. 22). Viljo joutui luultavasti eri komppaniaan.

Pataljoona oli huilaamassa Mäkriänjärvellä, kun Perttula liittyi siihen. Siellä oli lähinnä vartiotehtäviä. Jossain vaiheessa alueella liikkui joitakin desantteja, muttei juuri muuta sattunut. Samassa komppaniassa oli muutamia tuttuja Säkylästä. Pojat veivät Perttulan sotilaskotisisarien pitämään kanttiiniin. Hän ei ollut siihen mennessä elämäänsä ottanut alkoholia lainkaan. Muut ostivat ”Kolinaksi” kutsuttua partavettä neliskanttisessa pullossa. Vanhemmat miehet kysyivät, että ottaako Perttula myös. Hän halusi olla kuin muutkin ja osti pullon. Hän muistelee, että ”Kolina” nousi päähän ja sitä haettiin vielä lisää. Kun hän oli humalassa, Henrikssonin Reino piti hänestä huolta. Perttulaa rupesi tekemään pahaa, mutta Henriksson ei päästänyt häntä ulos, koska siellä oli niin kylmä. Perttula kertoo naureskellen, että seuraavana päivänä oli hirveä olo.

Vaašenin kirkko on jäänyt Perttulan mieleen. Vaašeniin oltiin rakentamassa edustustilaa upseeristolle. Sitten palattiin taas Mäkriänjärvelle, josta Perttula lähti 15 päivän lomalle Säkylään isoäidin hautajaisiin. Hän muistelee, että matka kesti kaksi ja puoli vuorokautta suuntaansa. Sen jälkeen lähdettiin linjahommiin Syvärin itäpuolelle. Kun päästiin rautatiesillalle, majoittauduttiin paikalliseen taloon. Siihen tuli ihan lähelle iso 500 kilon ilmapommikin. Ilmasta kuului, että siellä joku pörräsi. Perttula arvelee, että yrittivät kai osua siltaan. Matka tyssäsi siihen, koska venäläisten suurhyökkäys alkoi. He eivät kuitenkaan joutuneet pahimpaan mylläkkään. Se alkoi ennen kuin heidän joukkueensa ehti etulinjaan.

Perttula kertoo, että juhannuksen aikaan alkoi rytinä. Oli kylmää ja märkää ja vaatteet kastuivat. Joukkue sai polkupyörät ja niillä lähdettiin takaisin Suomeen päin. Matkan varrella oli elintarvikkeiden täydennyspaikka. Sieltä Perttula sai näkkileipää, mehutiivistettä ja sokeria sekä puhtaat alusvaatteet.
 
Kun jalkaväki oli jo lähtenyt, Perttulan ja muiden pioneerien piti jäädä räjäyttämään silta ilmaan, tekemään murroksia eli kaatamaan puita tielle ja miinoittamaan. Tämä tehtiin aina vasta sitten, kun omat olivat menneet. Perttula, eräs Hovin Niilo ja muita poikia lähtivät venäläisiä vastaan. Ensin tuli kuitenkin omia tykistön upseereita vastaan. He olivat joutuneet jättämään tykkinsä suohon, koska hevoset olivat jo lähteneet. Upseerit kysyivät, voisivatko pioneerit haudata yhden matkalla kaatuneen suomalaisen. Hautaamisessa tuli kiire, kun ”rysyt” olivat jo tulossa. Tuntolevy jätettiin yleensä kaulaan ja vain toinen puoli taitettiin mukaan. Tältä kaatuneelta oli otettu koko levy, kun aiemminkin oli tullut kiire. Hautauksen jälkeen Perttula muistelee, että vastaan tuli sotilas taluttaen hevosta, jonka selässä oli konepistoolisuihkuun joutunut haavoittunut. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki sodan kauhuja.

Vetäytymisvaiheessa Perttula sai nähdä monia mielenkiintoisia paikkoja. Erityisesti Kuujärvi on jäänyt hänen muistoihinsa kauniina kylänä, jonka keskellä oli pyöreä järvi. Hän muistelee myös, kun Vaašenin jälkeen jossakin kylässä heidän joukkueensa poikkesi karjalaistaloon, jossa tiedettiin asuvan kaksi tyttöä, jotka olivat olleet Suomessa kansanopistossa. He kysyivät haluavatko tytöt lähteä heidän mukanaan Suomeen. Tytöt sanoivat, että muuten kyllä lähtisivät, mutteivät voi jättää isoäitiä ja -isää sinne.

Monta kertaa Perttula on jälkeenpäin miettinyt, että hän oli rintamalla juuri sopivan ikäisenä. Hänellä ei ollut mitään kotomurheita, niin kuin naimisissa olevilla miehillä. Ainoa murhe oli pysyä hengissä. Hänen mielestään he olivat onnekas porukka, kun kulkivat muiden joukkojen välissä. ”Töpinä”, tarvikkeet ja paljon miehiä meni edellä.  Heidän jälkeensä tulivat vielä viivytysjoukot. Pioneerien tehtäväksi muodostui varmistaa, että ”pääporukka pääsee pois”. Kerran yksi vihollisen hävittäjä lähti jahtaamaan Perttulan joukkuetta. Perttula kertoo, että nahka säilyi, koska ilmeisesti lentäjältä loppui ammukset.

Heidän ryhmällään oli muutenkin onnea. He olivat odottamassa erästä jalkaväkiporukkaa erään soraharjun takana. He eivät olleet kaivaneet edes kuoppaa, kun venäläiset alkoivat ampua urkupyssyllä eli raketinheitin BM-13:lla. Venäläiset yrittivät ehkä osua jalkaväkiporukkaan, mutta se meni yli. Perttula ja muut menivät matalaksi ja pelkäsivät, kun raketteja sateli ympärille. Kun se vihdoin loppui, he katselivat ympärilleen ja totesivat, että kuopat olivat ”kananpesän kokoisia”. Kukaan neljästä miehestä ei ollut loukkaantunut.

Perttula muistelee sellaistakin vaikeaa tilannetta, kun ”ryssän” 100 miehen vahvuinen partio oli lyönyt tien poikki joukkueen takaa Suomen puolelta ja edessä heitä oli vastassa hyökkäävä joukko. Perttulan joukkue joutui olemaan siinä kolme päivää ja koko ajan syömättä. Vasta myöhemmin heille selvisi, että olivat olleet motissa, kun eräs suomalaisten joukkue oli tuhonnut partion. Huomattiin, että partio oli koostunut lähinnä hyvin nuorista venäläissotilaista, jotka kuolivat poteroihinsa.

Ruokahuolto ei aina muutenkaan toiminut rintamalla. Perttula muistelee, että heille tuotiin papusoppaa, jota ei kuitenkaan uskaltanut syödä. Hän maistoi pari lusikallista, mutta vatsa meni sekaisin käyneestä sopasta. Hän naurahtaa ja sanoo, ettei muista milloin seuraavan kerran saatiin ruokaa. Luultavasti sitten kun saatiin ”töpinä” kiinni. Kun sitten päästiin paikalle, he näkivät, kuinka kaksi venäläistä konetta tuli ja pommi osui vesitynnyriin, jota kaksi miestä oli nostamassa hevoskärryille. Siinä meni miehet ja hevonen. Perttula muistaa vieläkin, kuinka päätön ruumis lensi hänen viereen ilmanpaineen mukana.

Perttula ehti nähdä jatkosodassa kamalia asioita. Mieleen on jäänyt sellainenkin, kun eräs sotilas jalkaväkiporukasta oli seonnut. Perttulan piti mennä viemään mies miinakentän ohitse. Mies höpötti ”Tual on kamalaa” ja vaahto tuli suusta. Perttula ei tiedä, miten miehen myöhemmin kävi.

On eräs toinenkin tapaus, joka Perttulaa on jäänyt mietityttämään. Suomalaisia oli juoksuhaudassa ja hän alkoi ottaa miinoista sytyttimet irti ”rysyn” puolelta. Yhtäkkiä alikersantti huusi, että äkkiä pois. Venäläisten kärkipartio oli tulossa alas mäkeä, mutta onneksi ne eivät huomanneet heitä. Silta oli jo valmiiksi miinoitettu, niin alikersantti alkoi yhdistellä piuhoja. Perttula katseli ison panssariesteen vieressä. Häntä kohti ammuttiin kiväärillä, mutta laukaukset osuivat panssariesteeseen pään korkeudelle. Alikersantti sai sillan räjähtämään ja Perttula muistaa sen olleen ”aika kimahdus”. Sen jälkeen hän ei muista, mitä tapahtui. Hän ei vuosienkaan päästä tiedä, miten siitä tilanteesta päästiin pois. Hän itse arvelee, että siinä sillanräjähdyksen paineaallossa on täytynyt hänen muistilleen tapahtua jotain.

Perttulan joukkue siirrettiin elokuun lopulla Uuksujärvelle. Kaikille annettiin valkoinen paperilappu, joka laitettiin niskan taakse. Heidän piti lähteä mottia tekemään pimeässä ja yritettiin pysyä valkoisen lapun perässä jonossa. Puoliyön jälkeen tuli kuiskaus takaa, että hyökkäys pysäytetään. Silloin kai jo tiedettiin, että rauha on tulossa.

syyskuun 5. päivä alkoi aselepo. Perttula oli silloin lomalla. Palattuaan hän joutui muiden pioneerien kanssa miinakenttien merkkaamiseen. Siinä missä heidän joukkueensa laittamat miinat olivat, oli suomalaisten ja venäläisten linjat olleet lähekkäin. Kun he olivat merkitsemässä omia miinojaan, huusi yhtäkkiä venäläinen sotilas ”Stoi!”. Perttula ja muut pysähtyivät, mutta ryhmänjohtaja totesi, että kai heidän oli jatketta merkitsemistä. Seuraavaksi venäläinen upseeri huusi ”Stoi!” ja juoksi juoksuhaudasta kentälle ja näytti kepillä jalkaansa. Siitä he ymmärsivät, että olivat venäläisten miinakentällä. Molemmat osapuolet olivat laittaneet omat miinat toistensa kenttään.

Perttula joutui myös Venäjän puolelle purkamaan miinakenttiä. Kun työ oli suoritettu, mentiin Suistamon pitäjään auttamaan siviileitä puimaan. Siellä oli nättejä tyttöjä, hän muistelee. Marjaankin piti mennä, mutta sitten tuli tieto, että ollaan väärällä puolella. Siviilit joutuivat lähtemään nopeasti pois. He joutuivat teurastamaan karjansa ja myymään lihat sotilaille. Sotilaat lähtivät yöllä. Pioneerit saivat polkupyörät. Perttula muistelee, että oli pimeää ja kauhun paikka, kun tiet olivat soukkia ja jalkaväki marssi vieressä.

Pohjoiseen lähtö tuli sen jälkeen. Junalla mentiin Kajaaniin, sieltä Ouluun ja Oulusta laivalle Kemiin. Hevoset lastattiin laivoihin nosturilla. Ne lastattiin ruumaan aivan toisiinsa kiinni, etteivät aallokossa olisi sotkeneet toisiaan. Perttulan joukkue lähti Kemistä marssien Rovaniemelle, jossa oli enää pelkkiä savupiippuja jäljellä saksalaisten jälkeen. Edelleen marssittiin 60 kilometrin matka Kemijärvelle ja matkalla purettiin miinakenttiä. Perttula sai komppanianpäälliköltä komennuksen lähteä Lappeenrantaan hakemaan hänen talvivaatteitaan.

Perttula oli Lapissa Pioneeripataljoona 11:n mukana. Siellä hänet nimitettiin korpraaliksi ja hän kertoo olleensa otettu. ”Korpin” natsaa Perttula ei muistaakseen ehtinyt kantaa kuin muutaman päivän, kun tuli komennus, että kolmesta vuonna 24 syntyneestä korpraalista jonkun piti jäädä vapaaehtoisena Lappiin ja muut saisivat lähteä. Lupaus oli, että jos jää, saa ”alikessun” natsat. Pitkällä tikulla vedettiin ja onnekseen Perttula pääsi kotiin. Hän muistelee, että oli 22.11.1944, kun avasi kotioven. Sinä päivänä hän täytti 20 vuotta. Isältä hän sai kädenpuristuksen ja äidiltä halauksen.

Perttula kokee, että hänellä on ollut kaiken kaikkiaan hyvä onni matkassa. Syntymäaikakin oli hyvä, kun ei joutunut olemaan sotareissuilla kuin alle kaksi vuotta. Pilke silmäkulmassa hän sanoo, että ”Oli hyvät sairaudet” koulutusaikana, joten hän ei joutunut pahimpiin paikkoihin. Hän toteaa, että on muutenkin kokenut olleensa ”enkelin siiven alla”.