PÄÄSIVU
MUSEO
AJANKOHTAISTA
TEEMANÄYTTELYT
KÄSIKIRJASTO
KUVIA
TIETOISKUJA
KOULUILLE
KUVAGALLERIA
KUVAGALLERIA2
VETERAANITARINAT
Martti Helander: Erikoistuminen
Martti Helander: Valinnan mahdollisuus
Martti Helander: Sinne jonnekin?
Martti Helander: Komppanian äiti
Martti Helander: Ryssänmäki
HANKETIEDOT
LINKIT
IN ENGLISH
PÅ SVENSKA
EN FRANCAIS
AUF DEUTSCH
 
 Sijaintisi: PÄÄSIVU / VETERAANITARINAT / Liisa Reunasen haastattelu 10.8.2010 


Liisa Reunasen haastattelu 10.8.2010

Haastateltava: Anna-Liisa Reunanen, os. Peussa, synt. 18.2.1926, Koivisto, Karjala, nyk. Säkylä
Haastattelija: Tanja-Annika Aronen
Säkylän Talvi- ja Jatkosotamuseo, 10.8.2010
 
 
Anna-Liisa Reuna on kotoisin Koivistolta, Viipurinlahden rannalta. Kotoaan Makslahdelta hän joutui lähtemään evakkoon 30.12.1939. Liisan Isä oli rintamalla, vanhempi veli oli sotilaspoikana ja vanhempi sisko lottana. Heidän äitinsä piti jäädä vielä Makslahdelle joihinkin tehtäviin. 13-vuotias Liisa lähti kaksi 11-vuotiaan veljensä kanssa. Heille tultiin aamulla kuudelta sanomaan, että nyt heti Kiiskilän rantaan. Oli määrä lähteä seuraavana päivänä, mutta koska tuli rankka lumisade, sen suojissa proomulla yli Viipurinlahden Säkkijärvelle. Liisa muistelee, että siellä suojeluskuntatalon lattialla maattiin ensimmäinen yö. Oli kylmä ja he olivat märkiä lumisateesta. Veli rupesi illalla itkemään, että ”En lähde, vaan menen kotiin.” Liisa muistaa tokaisseensa: ”Nyt ei itku auta, nyt on sota.” Hänen veljensä on kuulemma vieläkin siitä katkera. Aamulla he kuitenkin suuntasivat junalla Oriveden asemalle Hämeeseen. Sieltä talolliset hakivat luokseen evakkoja. Liisa kertoo, että lapset eivät oikein olisi kelvanneet kellekään. Tuli kuitenkin Laurilan Helvi, joka kutsui heidät luokseen Eräjärvelle. Siellä he olivat, eivätkä tietäneet kotiväestään vielä joulunakaan. Tammikuussa peltotietä pitkin käveli joku, jonka Liisa tunnisti äidikseen. ”Kun sydän pakahtuu onnesta, se on varmaan se tunne”, hän kuvailee. Pian sota loppuikin, isä pääsi siviiliin ja perhe muutti Lahteen.

Jatkosodan sytyttyä perheen isä joutui taas rintamalle. Hän kaatui Salmissa kuukauden päästä. Liisa näyttää albumistaan kuvaa isänsä hautajaisista Koivistolla. Siinä kolmas risti vasemmalta on hänen isänsä risti. Salmille hänet ensin haudattiin, koska silloin ei pystytty kuljettamaan kaatuneita. Talvella ruumis siirrettiin ja haudattiin Koivistolle. Reunanen muistaa, että kirkon alttari oli täynnä arkkuja ja omaisiakin oli paikalla jonkin verran. Myöhemmin hän on ikäväkseen kuullut, että sankarihautausmaan paikalla on nykyään parkkipaikka.

Suurin osa karjalaisväestöstä palasi takaisin Karjalaan uudelleenvalloitetuille alueille. Niin myös Peussat lähtivät. Kotitalo oli poltettu jo talvisodassa, mutta he asuivat Makslahdessa talossa, joka oli jäänyt polttamatta ja samalla rakensivat uutta omaa taloa. He saivat asevelitalon valmiiksi jatkosodan aikana. Liisan äiti ja veli ehtivät asua siellä vähän toista kuukautta, ennen kun alkoi vetäytymisvaihe, jolloin joutuivat taas jättämään Karjalan.

Anna-Liisa Reuna kertoo toimineensa vuosina 1942-44 pikkulottana ilmavalvontatehtävissä Koivistolla Karjalassa. Viipuria pommitettiin ja joskus myös Koivistoa, jonne oli Viipurista n. 30-40 kilometriä. Lotat asuivat ilmavalvontakeskuksena toimineella Myyserin huvilalla, joka oli Anna-Liisan muistikuvien mukaan iso ja hieno rakennus. Kahdeksan lottaa nukkui samassa huoneessa kerrossängyissä. Kaksi heistä oli aina vartiovuorossa. Vuoro kesti 2 tuntia, sitten vaihdettiin. Ilmavalvontalottien käytössä oli yksi valtavan iso susiturkki, jota käytettiin vuorotellen, mutta sekin varastettiin yhtenä yönä.

Ilmavalvontatorni oli metsässä. Tornille oli kilometrin matka metsän kautta. Reunanen kertoo, että välillä vähän pelotti. Vihollisen koneet eivät kuitenkaan koskaan tehneet hyökkäyksiä tornille. Ihan lähelle ei osunut pommitustakaan, mutta koko ajan piti olla valppaana. Lotilla oli puhelimella suora yhteys ilmavalvontakeskukseen. Heillä oli käytössään myös kiikarit ja kivääri. Kiväärin käyttöön oli annettu opetusta, mutta Reunasen mukaan he eivät onneksi koskaan joutuneet sitä käyttämään.

12 kilometriä ilmavalvontakeskuksesta oli Römpötin lentotukikohta. Kentältä lähti aamuisin Brewster-hävittäjiä. Anna-Liisa muistelee, että ilmavalvontalotat laskivat aina, montako konetta lähti ja montako tuli takaisin. Aina joskus joku jäi palaamatta, hän kertoo.

Liisa oli Johanneksessa lottakurssilla, kun ilmoitus tuli, että kurssi loppuu 10.6.1944 ja siviiliväestö poistuu alueelta. Liisa lähti kotiin äidin ja veljen luo. Sieltä kävellen he lähtivät Kouvolan pohjoispuolelle. Liisa muistelee, että vettä satoi ja oli kylmä. Kouvolasta pääsivät junalla Perniöön. Perniössä he ehtivät asua monessa eri talossa. Sodan jälkeen Liisan täytyi mennä töihin. Hän sai Loimaalta paikan kaupassa ja oli siellä viisi vuotta. Työn ohessa hän suoritti kauppateknikon kurssin myynti- ja mainoskoulussa Helsingissä. Loimaalla Liisa tapasi miehensä. Mies oli syntynyt Säkylässä ja halusi takaisin kotikuntaansa, joten he muuttivat Säkylään, jossa perustivat perheen ja kaupan.