PÄÄSIVU
MUSEO
AJANKOHTAISTA
TEEMANÄYTTELYT
KÄSIKIRJASTO
KUVIA
TIETOISKUJA
KOULUILLE
KUVAGALLERIA
KUVAGALLERIA2
VETERAANITARINAT
Martti Helander: Erikoistuminen
Martti Helander: Valinnan mahdollisuus
Martti Helander: Sinne jonnekin?
Martti Helander: Komppanian äiti
Martti Helander: Ryssänmäki
HANKETIEDOT
LINKIT
IN ENGLISH
PÅ SVENSKA
EN FRANCAIS
AUF DEUTSCH
 
 Sijaintisi: PÄÄSIVU / VETERAANITARINAT / Esko Koskisen haastattelu 26.8.2010 


Esko Koskisen haastattelu 26.8.2010

Haastateltava: Esko Koskinen, synt. 8.9.1923, Yläne, nyk. Säkylä
Haastattelija: Tanja-Annika Aronen
Säkylän Talvi- ja Jatkosotamuseo, 26.8.2010
 
 
 
Esko Koskinen lähti tammikuussa 1942 sotaväkeen Hyrylään, JV-koulutuskeskus 1:een, jalkaväkeen. Siellä harjoiteltiin taistelua ja suunnistusta. Syyskesällä 42 heidät lähdettiin Karhumäkeen täydennyskeskukseen, jossa sotilaat jaettiin rintamajoukkoihin. Rintama oli siirtynyt jo edemmäksi ja meneillään oli asemasota.

Karhumäeltä Koskinen lähetettiin muiden mukana linjaan Salmijoelle. Siellä hän sai ensikosketuksen sotaan. Venäläiset ampuivat fosforiluodeilla, jotka näkyivät valojuovina. ”Se on mun silmissä vieläkin”, Koskinen sanoo. Hän muistelee, kuinka Salmijoella yksi Yläneen mies, oli tarpeillaan riu’ulla, kun takapuoleen sellainen fosforiluoti osui. Mies lähti liikkeelle Koskisen muistikuvien mukaan pirteänä, mutta kuoli matkalla joukkosidontapaikalle. Mies kuoli fosforin aiheuttamaan myrkytykseen. Muuten rintamalla oli Koskisen mukaan aika rauhallista.

Heidän ryhmänsä pääsi välillä Konsajärvelle huilaamaan ja tekemään linnoitustöitä. Välillä käytiin vielä Koikarin kylässä harjoituksissa ja metsätöissä. Sieltä palattiin takaisin Karhumäellä harjoittelemaan. Sen jälkeen oltiin taas linjassa Salmijoella, josta lähdettiin kesällä -43 Hiisjärvelle.

Hiisjärvellä oli Koskisen mukaan vain vartiointia. Korsuakin alettiin rakentaa, mutta jäi se kesken. Ensin asuttiin vain pahviteltoissa. Seinät oli tehty pahvilevyistä ja katto oli kangasta. Ne olivat hänen mukaansa ihan lämpimiä, keskellä oli pyöreä kamiina peltitorvella. Koskinen muistelee, että Hiisjärvellä tapahtui hänen vartiovuorollaan eräs erikoinen tapaus. Heillä oli siellä ”Musta nuoli”-niminen porukka, jota oli koottu ”Pärmin porukaksikin” kutsuttiin. Kaksi ryhmäläistä oli tehnyt ”kopukan” eli eräänlaisen lautan, jolla pyrkivät Hiisjärven ylitse vastarannalle vihollisen puolelle. Ennen kuin nämä kaksi ehtivät lautallaan rantaan, suomalaiset ampuivat heitä kohti piiskalla eli suorasuuntaustykillä. Koskinen näki, että miehet hyppäsivät veteen. Hän ei kuitenkaan tiedä, miten miehille kävi.

Syksyllä -43 Koskisen ryhmä lähti Maaselkään. Siellä oltiin linjassa vastapäätä Maaselän hotellia, joka oli parhaat päivänsä nähnyt. Tukikohtana heillä oli hautausmaa. Maaselässä eli Krivissä oltiin talvi ja kesällä -44 ”lähdettiin luikkimaan” eli perääntymään.

Perääntyminen alkoi juhannusaattona -44. Koskinen muistaa, että satoi kovasti. Hänestä tuntui, ettei ollut koskaan ollut niin märkä. Pojat olivat tehneet santamonttuun nuotion. Koskinenkin meni lämmittelemään, mutta liian lähelle, ja hänen saappaittensa varret paloivat niin pahasti, että ne piti puukolla halkaista ja leikata jaloista. Oli Koskisen onni, että joukkueenjohtaja oli ymmärtäväinen ja käski mennä ”töpinään” hakemaan uudet saappaat.

Koskinen muistelee, että perääntymismatkalla oli pientä kahinaa aina silloin tällöin. Vastaiskuja tehtiin ja yritettiin torjua vihollista. Porajärvelle, kohti Suomea suunnattiin. ”Milloin tultiin jalkaisin, milloin autolla heitettiin, kun tuli kiire”, hän toteaa. Matkan varrella oli myös Veskelyksen kylä, jossa Koskinen haavoittui ensimmäisen kerran. Hän sai kaksi pientä sirpaletta, mutta toipumiseen riitti kaksi päivää töpinässä.

16. heinäkuuta -44 lähdettiin katkaisemaan venäläisten huoltotietä Loimolan järven pohjoispuolella. Koskinen toteaa, että ”Se jäi katkaisematta, kun venäläinen ampui kaikilla pyssyillä. Siellä sai sirpaleita sinne ja tänne.” Koskinen haavoittui venäläisen ”piiskasta”. Yksi sirpale meni keuhkosta läpi. Yksi jäi maksaan. Vasemmasta kädestä meni etusormen pää ja oikeaan käteen osui monia sirpaleita. Toiset hänet kantoivat sieltä pois. ”Sinne olisin jäänyt. Kuulaa tuli joka puolelta. Ihme kun sieltä edes selvisi.” Koskisen kaverit tekivät paarit siellä suolla. Aisoiksi tuli kaksi käkkyrämäntyä, sotilasvyöt sidottiin kumpaankin päähän ja siihen päällä löytyi jostain venäläinen huopakangas päälle.  Koskinen muistaa, että hänellä tuli kova jano. Kaverit tekivät saappaalla reiän suohon ja suovedellä kostuttivat hänen huuliaan.

Pojat joutuivat kantamaan häntä monta kilometriä. Ensin hänet vietiin jsp:lle, jossa hänelle annettiin morfiinipiikki. Sitten hänet laitettiin linja-autosta tehtyyn ambulanssiin, jossa oli kolmet paarit päällekkäin. Matka oli kuoppainen, joten Koskinen piteli katosta kiinni. Hän ehti nähdä useita eri sotasairaaloita toipumisaikanaan. Värtsilään hänet vietiin ensin. Hän oli hoidettavana myös Pietarsaaressa, Kohtionlahdella, Helsingissä ja Turussa.

15 helmikuuta -45 Koskinen pääsi siviilin korpraalina. Raumalta hän kävi hakemassa sotilaspassinsa. Hänellä ei ollut enää siviilivaatteita päästessään kotiin. Kaikki vaatteet olivat jääneet pieniksi ja nekin oli nuorempi veli käyttänyt loppuun. Hänellä oli asetakki, mantteli, saapashousut ja hienot ”jatsarit”, joilla hän omien sanojensa mukaan ”rehvasteli” siviilissä, kunnes keväällä sai ostettua itselleen puvun.

Pian hän alkoi muiden aseveljien tapaan rakentaa rintamamiestaloa Säkylään. Apuna oli hänen veljensä ja muita tuttuja. Vuonna -53 Koskinen pääsi muuttamaan taloon tuoreen vaimonsa kanssa.

Uransa siviilissä Koskinen teki maalarina. Vaikka hänet on julistettu 35 prosenttisesti invalidiksi, se ei estänyt häntä tekemästä työtä. Sama oli arkipäivää muillakin sotainvalideilla. Mannerheim oli vain sodan päätyttyä todennut, että ”Koettakaa pärjätä, pojat”. Sen vuoksi monet sotainvalidit yrittivät tulla itse toimeen.