PÄÄSIVU
MUSEO
AJANKOHTAISTA
TEEMANÄYTTELYT
KÄSIKIRJASTO
KUVIA
TIETOISKUJA
KOULUILLE
KUVAGALLERIA
KUVAGALLERIA2
VETERAANITARINAT
Martti Helander: Erikoistuminen
Martti Helander: Valinnan mahdollisuus
Martti Helander: Sinne jonnekin?
Martti Helander: Komppanian äiti
Martti Helander: Ryssänmäki
HANKETIEDOT
LINKIT
IN ENGLISH
PÅ SVENSKA
EN FRANCAIS
AUF DEUTSCH
 
 Sijaintisi: PÄÄSIVU / VETERAANITARINAT / Martti Helander: Ryssänmäki 
Martti Helander: Erikoistuminen
Martti Helander: Valinnan mahdollisuus
Martti Helander: Sinne jonnekin?
Martti Helander: Komppanian äiti
Martti Helander: Ryssänmäki

Martti Helander: Ryssänmäki

Veteraanikertomus: Martti Helander. Kirjakieleksi kääntänyt: Emma Nurmi heinäkuussa 2011                                                                                                                                                                                                                                                  

RYSSÄNMÄKI

Pienenä poikana asuin Ryssänmäen reunalla Henrikinkatu 2. Tontilla oli melko uusia puurakennuksia, joita äitini isäkin oli ollut rakentamassa: Hän oli ollut hyvin pätevä kirvesmies ja oli onnistunut hankkimaan perheelleen kadunpuoleisesta päädystä tilavan salin. Sen keittiö oli tilava ja sen päädyssä oli kaksikerroksinen makuualkovi. Eteisestä pääsi keittiöön ja saliin – se oli erittäin hyvä ratkaisu, sillä myöhään töistä tulijat eivät tällöin häirinneet makuualkovissa jo nukkuvia. Se olisi ihanteellinen ratkaisu nykyisiinkin rakennuksiin. Vaikka olen ollut kauan sisustuspuuseppänä monissa projekteissa Göteborgissa, en ole koskaan nähnyt tällaista ratkaisua!

Ollessani tuolloin noin kuusivuotias havaitsin, että suunnilleen samanikäiset tenavat poistuivat talojen takana olevalle Ryssänmäelle – anteeksi, nykyään kai pitäisi sanoa ”Neuvostoliitonmäelle”. Se oli suuri alue, jonka yli hyväjalkaiset oikaisivat riippuen siitä, kummalta puolen olivat sattuneet saamaan työpaikkansa. Jos kävi huono tuuri, niin se tiesi kunnon kohenemista, jos halusi kerran selviytyä kaikista perheen siihen aikaan melko suuristakin menoista. Ei ihme, että lähistöllä asuvat lapset luulivat Ryssänmäen olevan luotu juuri heidän käyttöönsä. Mäki osoittautui olevan kuin luotu lapsiperheille, joita kyllä olikin!

Turkua on joskus kauan sitten ympäröinyt tulliraja. Tarkoitus oli, että tavaroiden myyjiltä perittiin tulli, jotta tuotteet eivät olisi kulkeneet Ryssänmäen yli aivan miten ja milloin vain. Siitä on jo aikaa, kun se raivattiin pois tehtävänsä tehneenä, mutta ei kovin perusteellisesti, sillä jäljellä oli vielä melkoisesti erikokoisia kiviä – rahat kenties loppuneet kesken hommien. Niin tapahtuu vielä useasti, harmi. Rahat on tarvittukin johonkin tärkeämpään, esimerkiksi kaupungin korkeiden virkamiesten ja –naisten palkankorotuksiin.

Hyvä, että ne kivet ovat vielä jäljellä, sillä lapsilla on niille käyttöä, esimerkiksi kilpailussa siitä kuka onnistuu hyppäämään kiveltä kivelle putoamatta välillä. Mäellä oli myös kaksi vesilammikkoa joissa uitettiin karkeaa kiveä vasten hiottuja pieniä veneitä.

Kerran kun olimme leikkimässä mäellä, koimme yllätyksen. Mäen toisella puolen oli nimittäin sotilaiden kasarmirakennuksia, ja erään kerran sotilaat häiritsivät meidän leikkejämme. Sotilaita oli paljon, ja upseerit juoksuttivat heitä pitkin mäkeä. Hetken kuluttua he hyppivät kiveltä kivelle kuten mekin olimme tehneet. He eivät olleet yhtä taitavia. Meitä nauratti, mutta kyllä hekin oppivat taidon muutaman putoamisen jälkeen.

Sen jälkeen alkoi reipas marssi edestakaisin epätasaisia polkuja. Se näytti hauskalta ja menimme mukaan näyttämään, miten itse selvisimme samasta. Vähän ajan kuluttua tuli tauko ja alokkaat istuivat kiville lepäämään sytyttäen samalla savukkeita. Teimme perässä: taitoimme pitkistä, putkimaisista kasveista pieniä paloja. Aloimme imeä niitä ja syljimme pitkään, kuten muutamat alokkaat tekivät.

Pienen tauon jälkeen alkoi taas marssi, mutta nyt emme päässeet enää mukaan. Eräs upseeri kertoi, että olimme selvinneet hyvin kaikista harjoituksista, ja että se saa riittää. Hän käski meidän mennä koteihimme ja levätä kunnolla. Hän lupasi, että kun tulemme miehen ikään, niin hän lähettää meille kortit joissa on lääkärintarkastuskehotus. Tarkastuksessa otettaisiin selvää, olisimmeko kyllin hyväkuntoisia armeijaan.

Olimme jo kauan sitten unohtaneet tuon lupauksen. Aika oli kulunut huomaamatta, ja kun saimme käskyn lääkärintarkastukseen, mieleemme palasi sotaharjoituksemme Ryssänmäessä. Tarkastukseen saapui melko paljon 1924 syntyneitä. Se sujui melko ylimalkaisesti ja tuntui, että kompurajalkaiset pääsivät kuin koirat veräjästä. Lupasivat kyllä kutsua vuoden, parin kuluttua uudelleen ja jos ei silloinkaan olisi kelvollinen sotimaan, keksittäisiin tälle jotakin muuta tehtävää maamme ylväässä armeijassa.

Me kelvolliset saimme pienen lapun, josta ilmeni kelpoisuusluokka ja se käskettiin pitää aina mukana, ettei tulisi vaikeuksia sotapoliisien kanssa: Ne aina partioivat kaduilla ja ravintoloissakin etsien mahdollisia pinnaajia, jotka välttelevät puolustamasta armasta isänmaata. Olin jo unohtanut koko asian ja tuo tärkeä paperi oli kotona. Hassusti kävi: minut vietiin Puistokadun poliisiasemalle ja pianhan tuo selvisi. Turha pidätys. Kehotettiin olemaan jatkossa vähemmän unohtavainen.

Asia jäi kalvamaan mieltäni – miksi niin nuoret ja hyväkuntoiset miehet eivät ole armeijan harmaissa? Asia jäi todellakin kalvamaan mieltäni ja päätin ottaa siitä selvän! Äitini vanhin veli palveli konstaapelina tuossa piirissä ja otti yhteyttä hyvään painikaveriin, joka oli rikospoliisina. Äitini veli oli myös ihmetellyt, miten niiden innokkaiden nuorten miesten oli onnistunut olla joutumatta rintamalle.

Näiden hyvin pukeutuneiden katujyrien isät olivat hoitaneet asiansa hyvin. Toisen miehen isä istui kaupunginhallituksessa ja toisen isä oli yksi kaupungin rikkaimmista liikemiehistä – eihän heidän lapsiaan voi päästää niin vaarallisiin tehtäviin. Firman ainoan perijän ei pidä ottaa sellaista riskiä. Firman ja suvun jatkuminen olisi todellakin vaarassa. Ilmeisesti työläisten poikien henki ei ollut yhtä arvokas – eihän?

Lähtöpäivä lähestyi. Piti olla Turun päärautatieasemalla aikaisin aamulla. Vastaanottaja ohjasi meidät junavaunuihin, joita olikin melkoisesti. Pitkän matkamme aikana meistä pidettiin hyvää huolta. Ruokaa ja kahvin korviketta oli riittävästi. Kun kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen, niin pientä lippua heiluttava mies totesi kaiken olevan kunnossa – kuului pillin terävä ääni ja juna alkoi hiljalleen edetä kohti Keravaa, pääteasemaa.

Matka sujui hyvin. Purtavaa ja juotavaa riitti. Pääteasemalta oli siirryttävä Hyrylään, jonne ei ollut montaakaan kilometriä matkaa. Kasarmit olivat tyhjillään ja näyttivät kutsuvan meitä. Tulevat kouluttajat jakoivat meidät eri rakennuksiin ja jokainen sai valita vuoteensa ja lähellä olevan lukollisen kaapin paikan. Kaappiin sai sijoittaa siviilivaatteensa, kunnes niitä taas tarvittaisiin. Tilalle tulivat armeijan kenttäharmaat. Alusvaatteet, sukat, marssikengät sekä lakki, jota verikauhaksikin kutsuttiin. Olin vähällä unohtaa jalkarätit: Kyllä niidenkin käytön pian oppi ja kun osasi sen taidon, niin rätit olivat todella tarpeellisia pitkillä marsseilla.

Siitä se alkoi. Kaikki oli hyvin suunniteltua, joten kyllä siinä kärryillä pysyi. Asiat eivät olleet niin kuin olimme luulleet.

Tyhjät sängyt näyttivät kutsuvan meitä. Jokaisen piti itse valita lukko kaappiinsa pientä maksua vastaan. Kun lähtö rintamalle koitti, piti palauttaa lukko ja avain. Kätevä systeemi, sillä kuka alokas olisi varautunut ostamaan kaappiinsa lukkoa. Valitsin pihanpuoleisen sängyn ja alimmaisen pedin sekä kaappini vastapäätä, jotta voin pitää sitä silmällä. Syy siihen, miksi valitsin juuri kyseisen paikan, oli minulle hyvin tärkeä: jos sattuisi jokin hätätilanne, kuten tulipalo tai pommitus, niin olisin varmasti ollut ensimmäisten joukossa livahtamassa ovesta tai ikkunasta ulos.

Ensitöikseni lähetin tiedon kotiin tädilleni, jonka luona asuin, että matka sujui hyvin ja että olen pian hyvin sopeutunut uudenlaiseen elämään. Kerroin, ettei tämä olekaan sellaista kuin vanhojen, vapaussodassa olleiden miesten olen kuullut muistelevan. Tulisin kirjoittamaan jatkossakin, kunhan tämä koulutus jatkuu ja tapahtuu jotakin mielenkiintoista.

Aamuherätys. Joku korpraali kiljaisi tuvan ovella: ”Huomenta!” Nopeasti ylös ja ulos aamuvoimisteluun.  Asetuimme väljiin riveihin ja yritimme tehdä erilaisia voimisteluliikkeitä hänen mallinsa mukaan. Tämä oli jotain sellaista mitä piti kansakoulun tunneillakin tehdä. Tahti oli aina vain nopeampi ja joillekin se näytti olevan vaikeasti seurattavaa. Tämä oli kuulemma tärkeää oppia, koska paikassa, minne menisimme vaadittaisiin mahdollisimman hyviä miehiä. Seuraavat aamut tulisivat olemaan aina vain vaikeampia ja tehokkaampia. Tahti kiihtyisi vähitellen aamusta aamuun ja tulisimme vielä olemaan kiitollisia joutuessamme tiukan paikan eteen.

Tupaan, vaatteet nopeasti päälle ja sitten ruokalaan aamupuurolle. Se oli kaurapuuroa ja joskus vaihtelun vuoksi ruispuuroa. Maitoa sai myös. Takaisin tupaan, kenttäharmaat päälle ja nopeasti sillä seuraavaksi oli tutustuttava konekivääriin, kuten sen käyttämiseen, rakenteeseen, vuosimalliin, tulinopeuteen ja kaliiberiin. Piti oppia sen purkaminen ja kokoaminen. Suurin osa oli vanhoja, mutta tulisimme saamaan käyttöömme enemmän uusiakin, kunhan niitä ennätettäisiin rakentamaan – ne olivat paljon tehokkaampia kuin vanhat.

Kahvitauko. Kahvi oli jotakin kahvinkorviketta ja melko epämieluisen makuista. Jos osasi käyttää hyvin mielikuvitustaan, niin siitä sai hieman kahvinmakuista. Päivä oli pian puolessa ja saimme levätä hieman. Seuraavaksi pidettiin katsaus sotatilasta ja siitä, miten jossakin kaukana Itä-Karjalassa selviydytään. On kuulemma välillä sellainen rauhallisempi aika, jolloin molemmin puolin suunnitellaan miten onnistuttaisiin nujertamaan vihollinen, joka ei ymmärrä omaa parastaan  ja lähde vähin äänin pois niiltä Itä-Karjalan laulumailta.