PÄÄSIVU
MUSEO
AJANKOHTAISTA
TEEMANÄYTTELYT
KÄSIKIRJASTO
KUVIA
TIETOISKUJA
KOULUILLE
KUVAGALLERIA
KUVAGALLERIA2
VETERAANITARINAT
Martti Helander: Erikoistuminen
Martti Helander: Valinnan mahdollisuus
Martti Helander: Sinne jonnekin?
Martti Helander: Komppanian äiti
Martti Helander: Ryssänmäki
HANKETIEDOT
LINKIT
IN ENGLISH
PÅ SVENSKA
EN FRANCAIS
AUF DEUTSCH
 
 Sijaintisi: PÄÄSIVU / VETERAANITARINAT / Martti Helander: Erikoistuminen 
Martti Helander: Erikoistuminen
Martti Helander: Valinnan mahdollisuus
Martti Helander: Sinne jonnekin?
Martti Helander: Komppanian äiti
Martti Helander: Ryssänmäki

Martti Helander: Erikoistuminen

Veteraanikertomus: Martti Helander. Kirjakieleksi kääntänyt: Emma Nurmi heinäkuussa 2011.

ERIKOISTUMINEN

Uusi koulutuspaikka oli saman tien varrella, joka johti Järvenpäähän. Tämä tie oli muistaakseni Tuusulantie. Tie kulki lähellä järven rantaa, sen ja järven välillä oleva leveä maa-alue oli täynnä kauniita kesähuviloita. Kuuluisat taiteilijat ja muusikot omistivat ne. Kyllä siinä oltiin kesäparatiisissa. Eräänä päivänä kysyin opettajalta, kuka omisti yhden niistä kauniista taloista. Vastaus oli: Finlandian säveltäjä Sibelius. Sen jälkeen kävin useinkin talon aidan lähellä kuuntelemassa, kuinka piano keskusteli säveltäjän kanssa. Sen näkemisen ja kuulemisen muistan vieläkin vanhoina päivinäni. Kun suljen silmäni, näen hänet aivan selvästi.

Siitä hieman eteenpäin kohosi tie loivasti oikealle ja päättyi valkoisen koulurakennuksen eteen. Henkilökunnalle oli rakennettu omat asunnot alueen päätyyn. Paikka oli kaunis ja rauhallinen, ihastuimme heti. Talon takana metsän puolella oli jonkinlainen nurmikko ja kenttä urheilua varten.

Saimme pari kaunista huonetta käyttöömme. Jännitti vähän, minkälainen olisi meille tarkoitettu koulutus. Sen päivän saimme olla vapaana ja tutustua lähiympäristöön. Koulu oli kuulemma ollut jonkinlainen naistenopisto, ja sen näki jo kalusteistakin, ketkä täällä olivat asuneet. Eräällä turkulaisella oli syytä hieman moittiakin: Kaikki olisi ollut huippuhyvää, mutta olisivat olleet sentään niin kohteliaita, että olisivat jättäneet edes yhden tyttölapsen jäljelle – silloin tämä olisi ollut jo lähellä paratiisia.

Seuraavana päivänä luennot alkoivat: Ne kertoivat siitä, mihin ja millaisiin tehtäviin meitä tultaisiin kouluttamaan. Se ei tulisi olemaan vaikeaa, sillä kokeittemme perusteella kouluttajat olivat saaneet sen käsityksen, että tulisimme melko varmasti selviytymään. He käskivät meitä kuvittelemaan, että olemme niitä, jotka selvisivät lapsena kaikista intiaanileikeistä lähes naarmuitta.

Meitä opetettiin etenemään kaikenlaisessa maastossa niin metsässä kuin risukoissa ja pensaikoissa. Sammalien ja kaislojen oli tultava tutuiksi. Asumme tulisivat olemaan sellaisia, että ne sopisivat ympäristöön niin hyvin kuin mahdollista. Kouluttajat tiesivät, että olemme hyviä sukeltamaan ja uimaan.

Meitä ei kasvatettaisi miksikään vakoilijoiksi, vaan huomioijiksi, sillä vastustajan liikkeitä tarkasti seuraamalla on mahdollisuus saada etukäteen tietoa siitä, mitä on odotettavissa. Meidät opetettaisiin myös käyttämään hyvin pientä radiopuhelinta, jolla voi pitää yhteyttä. Sen käytössä pitäisi olla kuitenkin hyvin tarkkana, sillä venäläisillä oli todettu olevan käytössään jonkinlainen vastaava, jolla he voivat ottaa selvää vastapuolen laitteen sijainnista.

Meillä oli myös käytössä maakuunteluasema. Niillä oli myös mahdollisuus kuunnella venäläisten vastaavaa, mutta olisi tarvinnut olla kieltä taitava tulkki. Kerroin, että minulla on eräs venäjää osaava koulukaveri, jonka isoisä jäi vapaussodassa Helsinkiin, ja että kaikki hänen jälkeläisensä ovat kaksikielisiä. Tämä oli sellainen tieto, että heti ruvettiin etsimään, missä päin tuo kullan arvoinen mies mahtoi olla. Tämän tiedon ansiosta minulle luvattiin pieni korotus päivärahaani.

Meistä kasvatettiin vähitellen jonkinlaisia viestinviejiä ja –vastaanottajia. Viestejä ei kirjoitettu koskaan paperille, vaan ne oli ehdottomasti kerrottava sille upseerille jonka nimi mainittiin. Kukaan muu ei saanut olla kuulemassa. Kysyin, että eikö hommaa voitaisi hoitaa puhelimitse – vastaus oli, että veli venäläisellä on hyviä laitteita, joilla on mahdollisuus kuulla meidän viestejämme. Taitavia suomen osaajia oli myös heidän joukossaan.

Minun oli viivyteltävä jonkin aikaa muka levätäkseni pitkältä matkalta, ja kuunnella tarkasti mitä upseerit suunnittelivat tekevänsä lähiaikoina. Liian kauan ei saisi viipyä, ettei mitään epäilyjä heräisi. Vaikutti vähän jonkinlaiselta vakoilulta, mutta miksi? Minusta alkoi tuntua kuin olisin kahden tulen välissä, mutta minkäs teet. Olipa sentään vaarattomampaa touhua kuin juoksuhaudassa tai poterossa piileskely.

Selvisin kaikista tehtävistä melko hyvin ja mietin, että kyllä kannatti käydä tuo erikoinen lisäkoulutus. Toivoin, että saisin jatkaa hommaa kauan, vaikka tiesin hyvin, että jonakin päivänä meidän on peräännyttävä täältä Karjalan laulumailta!