PÄÄSIVU
MUSEO
AJANKOHTAISTA
TEEMANÄYTTELYT
Lääkintähuolto ja kenttäposti (2017)
Panssarintorjunta ja pioneeritoiminta (2016)
Sodasta rauhaan (2015)
Torjuntavoitto 1944 (2014)
Sotilaspojat ja Pikkulotat (2013)
KÄSIKIRJASTO
KUVIA
TIETOISKUJA
KOULUILLE
KUVAGALLERIA
KUVAGALLERIA2
VETERAANITARINAT
HANKETIEDOT
LINKIT
IN ENGLISH
PÅ SVENSKA
EN FRANCAIS
AUF DEUTSCH
 
 Sijaintisi: PÄÄSIVU / TEEMANÄYTTELYT / Lääkintähuolto ja kenttäposti (2017) 
Lääkintähuolto ja kenttäposti (2017)
Panssarintorjunta ja pioneeritoiminta (2016)
Sodasta rauhaan (2015)
Torjuntavoitto 1944 (2014)
Sotilaspojat ja Pikkulotat (2013)

Lääkintähuolto ja kenttäposti (2017)






Uusi näyttely: Lääkintähuolto ja kenttäposti talvi- ja jatkosodassa

Lääkintähuolto talvisodassa
1800-luvun jälkipuoliskon sodissa alkoivat ensimmäistä kertaa historiassa varsinaiset taistelutappiot olla suuremmat kuin erilaisten kulkutautien aiheuttamat tappiot. Vaikka aseiden tuhovoima kasvoi, myös lääketiede kehittyi, ja yhä enemmän haavoittuneita voitiin pelastaa. Suomessakin lääkintähuollon organisaatiota ja toteutusta oli kehitetty läpi maailmansotien välisten vuosien. Koulutusta annettiin myös suojeluskunnissa ja Lottajärjestössä. Lotat tekivätkin talvisodan aikana runsaasti lääkintähuollon tehtäviä. 
Tavallisen sotilaalla oli taistelukentän välittömään ensiapuun mukanaan ensisiteistä ampumahaavojen ja vastaavien sitomista varten. Haavoittuneiden tuli joko omatoimisesti tai komppanian lääkintähenkilöstön auttamana siirtyä suojaan; ajan ohjesäännöt korostivat, että haavoittuneiden auttamisen ei tule antaa häiritä muun joukon taistelua. Tästä huolimatta kaveria ei tietenkään jätetty, vaan tarpeen tullen esimerkiksi nopeissa irtautumisissa tavallisetkin sotilaat joutuivat monesti haavoittuneita kantamaan.
Komppanian lääkintähenkilöstönä oli talvisodan aikaan lääkintäryhmä, johon kuului kaksi lääkintäaliupseeria ja neljä sairaankantajaa. Ryhmä liikkui komppanian mukana aivan etulinjassa, ja antoi haavoittuneille osaltaan ensiapua sekä kuljetti liikuntakyvyttömät miehet pois taistelusta kohti joukkosidontapaikkaa. Kuljetusvälineinä toimivat paarit, ahkiot ja purilaat, parhaimmillaan hevosvetoiset kärryt ja reet.
Pataljoona pystytti joukkosidontapaikan (JSP), jonka henkilökuntana toimi kaksi lääkäriä sekä lääkintäryhmä. Se sijaitsi yleensä parin kilometrin päässä etulinjasta. Tämä elin järjesti yhdessä komppanian lääkintäryhmän kanssa haavoittuneiden kuljetuksen JSP:lle hevosillaan. JSP:n tehtäviin kuului ensihoidon jatkaminen ja kivunlievitys sekä mahdollisten seuraavien hoitotoimenpiteiden ja eteenpäin kuljetuksen organisointi. Tässä vaiheessa potilaat merkittiin myös sairaankuljetuskortilla, joka sisälsi tiedot vammasta, hoidosta ja kuljetuksesta. JSP kykeni myös tarjoamaan välitöntä kirurgista hoitoa hätäleikkausten muodossa, vaikka olosuhteet teltassa lyhdynvalossa eivät olleetkaan tähän ihanteelliset.
Mikäli haavoittuneelle tai sairastuneelle sotilaalle ei kyetty antamaan riittävää hoitoa JSP:lla, hänet lähetettiin divisioonan perustamalle pääsidontapaikalle tai tarvittaessa sieltä eteenpäin tai suoraan 150-paikkaiseen kenttäsairaalaan. Pääsidontapaikat olivat divisioonan lääkintäkomppanian tarpeen mukaan perustamia, kirurgiaan kykeneviä välietappeja JSP:n ja kenttäsairaalan välillä. Lisäksi lääkintäkomppania hoiti sairaankuljetustehtäviä hevosillaan. Haavoittuneiden tärkein hoitopaikka, kenttäsairaala, kykeni tarjoamaan jo varsin kehittynyttä kirurgista ja muunlaista hoitoa, mutta vaikeasti haavoittuneet tai sairastuneet lähetettiin edelleen sotatoimialueella tai kotirintamalla toimiviin varsinaisiin sotasairaaloihin.
Vaikka talvisota olikin suhteellisen lyhyt, ehtivät joukot kärsiä myös erilaisista taudeista. Kylmänä talvena yskä oli sotilaiden yleisin oire. Sairauksista johtuen sairaalahoitoa talvisodassa saaneiden määrä olikin suunnilleen yhtä suuri kuin haavoittuneiden. Lisäksi ongelmana olivat välillä vakavatkin paleltumat, ja huonon hygienian kautta erilaiset syöpäläiset olivat riesana.
Kaikkiaan talvisodassa haavoittui 43 557 suomalaista. Lääkintähenkilöstö oli suoriutunut vaikeista tehtävistään urhoollisesti, mutta kehittämistarpeita lääkintähuollossa havaittiin paljon.

Lääkintähuolto jatkosodassa
Talvisodan lääkintähuolto oli perustunut paljolti ensimmäisen maailmansodan ajan kokemuksiin. Uusien kokemusten perusteella tehtiinkin huomattavia uudistuksia. Joukkosidontapaikkojen toiminta säilyi ennallaan, mutta divisioonan lääkintäkomppanian toiminta muuttui huomattavasti. Pääsidontapaikkojen tilalle otettiin käyttöön sairasautoasemat, joiden hoitokyky vastasi pikemminkin joukkosidontapaikkaa, eikä niissä suoritettu enää kirurgisia toimenpiteitä. Komppanian tehtävien painopiste muuttui näin enemmän kuljetuksen suuntaan.
Kenttäsairaalojen toimintaan tehtiin myös muutoksia. Potilaspaikkojen määrä nousi 200 paikkaan, ja kenttäsairaalat jaettiin nyt myös kahteen osastoon, joista toinen oli pelkästään kirurgiseen hoitoon. Järjestely mahdollisti osastojen porrastamisen eri paikkoihin; kirurginen osasto voitiin sijoittaa lähelle etulinjaa hoitamaan kiireellisimmät tapaukset. Molemmissa osastoissa oli myös yhtymän miesten hammashoitoa varten hammaslääkäri. Kenttäsairaalan apteekki huolehti lääketäydennyksistä alemmille lääkinnän portaille.
Myös sairaankuljetuskalustoa uusittiin merkittävästi jatkosotaan. Divisioonan lääkintäkomppaniakin vaihtoi hevoskärrynsä ambulansseihin, kuorma-autoihin ja linja-autoihin. Suuri osa kalustosta saatiin ottoajoneuvoista, ja osassa käytettiin epäluotettavia puukaasuttimia eli ”häkäpönttöjä”. Kuljetuksia kenttäsairaaloista eteenpäin hoidettiin sairasjunilla sekä vaikeimmissa tapauksissa varsinaisilla sairaalajunilla, joissa hoitoa kyettiin antamaan myös kuljetuksen aikana.
Lotat kantoivat osuutensa lääkintähuollon taakasta: heitä toimi lääkinnän tehtävissä aina kenttäsairaaloista lähtien. Joukossa oli niin lyhyen kurssin käyneitä kuin valmiita lääkäreitä ja sairaanhoitajiakin. Hoitotehtävien lisäksi lotat auttoivat muun muassa sairaankuljetuksessa. Lottien panos auttoi ylläpitämään sairaalaverkkoa ja sairaaloiden potilaskapasiteettia.
Erilaiset taudit vaivasivat runsaasti rintamasotilaita, ja aiheuttivat jatkosodan aikana yli miljoona sairaalakäyntiä. Asemasodan asumisolot olivat pääsyy aivokalvontulehduksen tapaisten hyvinkin vaarallisten tautien leviämiselle, ja tavattiinpa kesällä 1944 jopa malariaakin. Lääkintäala oli vastuussa erilaisista hygieniaa edistävistä toimenpiteistä aina kenttäkäymälöiden rakentamiseen asti. Varsinaiset desinfektiotoimet, kuten täisaunat, olivat kuitenkin kaasusuojelujoukkojen vastuulla.
Sotilaiden psykiatrinen hoito rakennettiin talvisodassa käytännössä tyhjästä. Kokemusten perusteella sotasairaaloihin perustettiin jatkosodan alussa myös psykiatrisia hoitopaikkoja, joiden määrää jouduttiin kasvattamaan runsaasti sodan kuluessa. Rintamalla psykiatrinen hoito käsitti usein lepäämistä etulinjan takana. Suhtautuminen sodassa ”hermonsa menettäneisiin” oli usein tyly ja vähättelevä, eikä sopivista hoitokeinoista ollut juuri kokemusta.  
Jatkosodassa haavoittui 158 000 suomalaista. Lapin sodassa haavoittui vielä 2 900 lisää. Osa haavoittuneista pystyi palaamaan sairaalasta suoraan riviin, mutta monille vammat olivat pysyviä. Talvisodan kokemusten perusteella oli välirauhan aikana varauduttu ensimmäistä kertaa sotainvalidihuollon organisointiin. Tämä työ jatkuu keskuudessamme olevien 2 500 sotainvalidin kohdalla vielä tänäkin päivänä.

Kenttäposti talvisodassa
Sodassa rintamalla olevien joukkojen ja kotiseudun väestön mielialojen kannalta on erittäin tärkeää, että yhteydenpito kotiin ja rintamalle on järjestetty. Tätä tarvetta varten oli maailmansotien välillä Suomessakin kenttäpostin toimintaa harjoiteltu ja kehitetty muutamien sotaharjoitusten yhteydessä, viimeiseksi syksyn 1939 ylimääräisten kertausharjoitusten (YH) yhteydessä. Kenttäposti jatkoi toimintaansa YH:sta suoraan läpi talvisodan aina marraskuun 1940 loppuun palvellen uudella rajalla linnoitustöissä olevia joukkoja. Vaikka talvisota oli suhteellisen lyhyt, oli kenttäpostin merkitys tärkeä mielialojen kannalta niin etulinjassa kuin kotirintamallakin.
Posti kulki paitsi kotiseudulta rintamalle ja takaisin, myös eri sotilasyksiköiden välillä. Kirjeen lähettäminen kenttäpostilla oli maksutonta, kun kuoreen oli kirjoitettu teksti KENTTÄPOSTIA. Niiden määrää ei myöskään ollut rajoitettu. Kirjeet kulkivat rintamalta useimmiten perheelle kotiin ja muualle palveleville sukulaisille. Paketteja ei pääasiassa saanut lähettää rintamalta kotiin, mutta esimiehen luvalla tämäkin saattoi olla mahdollista. Myös pakettiliikennettä kotoa joukoille oli rajoitettu: painoa sai olla ylimmillään viisi kiloa, sisällön tuli olla vaaratonta eikä rintamalla monesti haluttuja pilaantuvia ruokatarpeita tai alkoholia saanut lähettää. Muusta kenttäpostista poiketen pakettien lähettäminen oli maksullista, tosin maaliskuusta 1940 lähtien alennetuin hinnoin. Suosittua oli lähettää kotirintamalta paketti ”Tuntemattomalle sotilaalle”. Tällaiset paketit jaettiin kenttäpostin harkinnan mukaan eri yksiköihin ja perillä vääpelin jakamina sotilaille. Paketti lämmitti mieltä ja muistutti rintamalla palvelevia kotirintaman heille antamasta arvosta.  
Postin kulku joukoille ohjattiin aluksi Viipurissa ja 18.10.1939 alkaen Pieksämäellä sijainneeseen keskuskenttäpostikonttoriin, josta ne lähetettiin edelleen kenttäpostikonttoreihin; näitä oli talvisodan lopussa toiminnassa 30 kappaletta. Joulukuusta 1939 lähtien posti ohjattiin suoraan kenttäpostikonttoreihin keskuskenttäpostikonttorin ruuhkauduttua pahasti joulupostista. 1.3.1940 alkaen posti ohjattiin Pieksämäen lisäksi viiden uuden keskuskenttäpostikonttorin kautta. Postin kulku rintamalle olevalle vastaanottajalle ei ollut aina mutkatonta, ja kirje onkin saattanut kiertää eri osoitteissa esimerkiksi vastaanottajan päädyttyä sotasairaalaan, ja esimerkiksi Turun satamassa seisovilta aluksilta kulki posti kaupunkiin Tampereen kautta!
Osoitteessa käytettiin YH:n aikana aluksi palveluspaikan nimeä, myöhemmin joukon nimeä. 1.3.1940 otettiin käyttöön uusi järjestelmä, jossa jokaiselle joukolle määrättiin peitenumero. Samalla luovuttiin aiemmin käytetyistä yksikköjen leimoista. Nyt osoitteessa oli keskuskenttäpostikonttorin numero, kenttäpostikonttorin kirjaintunnus sekä yksikön nelinumeroinen peitenumero. Merivoimilla oli ollut oma, osin peitenumeroihin perustuva järjestelmänsä jo YH:n alkupuolelta. Nämä toimenpiteet edistivät salassapitoa.
Postin valvonta otettiin aluksi käyttöön YH:n aikana maan itäisissä osissa ja laajennettiin pian koko valtakunnan kattavaksi sensuuriksi. Sensuuritoimistoja oli talvisodan lopulla 23, mutta maaliskuusta lähtien pääosa sensuurista toteutettiin keskuskenttäpostikonttorien yhteydessä toimivissa toimistoissa. Talvisodan aikana sensuurin tarkastettavaksi päätyi noin kymmenesosa postista, tällöinkin yleensä vain päällisin puolin. Tarkastajan saksimaksi tai mustaamaksi päätyi usein sijaintitietoja. Tarkastettu posti merkittiin sensuurin leimalla. 

Kenttäposti jatkosodassa
Joulukuusta 1940 alkaen jatkosotaan asti kenttäpostin toiminta muuttui kattamaan maksuttomana vain asevelvolliset joukot, ja vastuu postin välittämisestä siirtyi kenttäpostikonttoreilta tavanomaisille postitoimipaikoille. Jatkosodan kenttäposti alkoi toimia 27.6.1941, ja se oli toiminnassa 3.12.1944 asti, jolloin toiminta supistettiin kattamaan pelkästään Pohjois-Suomi. Postinkuljetus oli tällöin myös siirtynyt armeijalta Posti- ja lennätinlaitoksen hoidettavaksi. Kokonaan kenttäpostin toiminta lakkautettiin 31.7.1945. Kenttäpostin toiminta oli asemasodan aikana hyvin sujuvaa. Kesän 1944 taistelut sen sijaan haittasivat merkittävästi postin kulkua. Miehitetyn Itä-Karjalan sotilashallinnon postijärjestelmät olivat kenttäpostista erilliset, vaikka kenttäposti kattoikin myös alueella palvelevat sotilaat. Erityisiä postijärjestelyjä oli myös ulkomailla oleville suomalaissotilaille sekä Suomeen sijoitetuille ulkomaalaisille sotilaille. Myös suomalaisten sotavangeille oli kansainvälisten sopimusten mukaisesti järjestetty maksuttomat postipalvelut. 
Kenttäpostin toiminta oli organisoitu talvisodan kokemusten mukaiseksi. Pääkenttäpostikonttoreita toimi jatkosodassa kymmenen, ja lisäksi Kenttäpostikonttoreita yhteensä 32. Osoitteena toimi jatkosodassa enää keskuskenttäpostikonttorin numero ja yksikön peiteluku. Kotirintamalta lähtevään postiin otettiin käyttöön kenttäpostimerkit. Merkkejä jaettiin rintamalla kotiseudulle lähetettäväksi. Järjestelyn tarkoitus oli vähentää kenttäpostin kasvanutta kuormitusta. Lisäksi oli mahdollista ostaa maksullisia hyväntekeväisyysmerkkejä.
Kirjeet kulkivat jatkosodassa rintamalta kotiin edelleen ilmaiseksi, mutta joukoille tulevaan kirjepostiin vaadittiin mainittu kenttäpostimerkki. Pienet paketit kulkivat jatkosodan aikana rintamalta maksutta ja kotoa rintamalle alennetuin hinnoin. Hinnanalennuksiinkin vaadittiin myöhemmin kenttäpostimerkkejä, ja eri väristen merkkien käyttö eri tarkoituksiin aiheutti sekaannuksia, kunnes merkkien käyttö yhtenäistettiin kaikkiin lähetyksiin vuoden 1944 alusta. 1.12.1944 kotiseudulta tuleva posti muuttui kokonaan maksulliseksi, ja joukkojen täytyi ryhtyä käyttämään kenttäpostimerkkiä omissa lähetyksissään.  
Erityisesti asemasotavaiheessa kirjeiden kirjoittaminen muodostui sotilaille tärkeäksi ajanvietteeksi. Myös kotirintamalta ”Tuntemattomalla sotilaalle” osoitetut kirjekavereiden kyselyt saattoivat johtaa vakavampaankin seurusteluun. Kanttiineista ostetut, monesti aiheiltaan humoristiset kortit olivat omiaan piristämään kotiväen mieliä. Murheellisimpia kenttäpostin tehtäviä oli kaatumisilmoitusten, papin kirjeiden ja kaatuneiden tavaroiden toimittaminen kotiin; kaatuminen ilmoitettiin omaisille tiedoksi henkilökohtaisesti, mutta vastaava sotilaspastori kirjoitti omaisille lisäksi kirjeen selvittäen kaatumisen yksityiskohtia ja välittäen toverien osanotot. 
Sensuuri jatkoi toimintaansa pääosin keskuskenttäpostikonttoreitten yhteydessä. Sensuurin tarkoituksena oli paitsi salassa pidettävien tietojen leviämisen estäminen, myös suoranaisen vakoilun paljastaminen ja ylipäätään mielialojen seuraaminen. Pistokokeissaan se kykeni käymään läpi vain murto-osan valtavasta kenttäpostin määrästä. Eipä sotilailla kuitenkaan monesti ollut erityistä kiinnostustakaan rikkoa salassapitomääräyksiä kertomalla esimerkiksi sijoituspaikoistaan, ja siksi kirjeet lähetettiinkin ”sieltä jostakin”. Tällaisten kirjeiden merkitys etenkin asemasotavaiheessa olikin tärkeä niin sotilaiden kuin heidän omaistensa jaksamisen kannalta. Näin toimiva kenttäposti ei ollut vain sotilaiden viihtyvyyden lisäämistä vaan tärkeä henkisen toimintakyvyn ylläpitäjä.



Museon uusi näyttely avattiin juhlallisesti 20.6.
2017. Näyttelyn avasi Porin Prikaatin komentaja
eversti Rami Saari.