Veteraanikertomus: Martti Helander. Kirjakieleksi kääntänyt: Emma Nurmi heinäkuussa 2011. SINNE JONNEKIN? (Tapahtunut Hyrylässä)
Kasarmin suurelle ja hiekan peittämälle pihalle, jossa näytti leijailevan aina pieni pölypilvi, oli kerääntynyt noin tuhatkunta valmiiksi koulutettua nuorta miestä. Heidät lähetettäisiin Itä-Karjalaan taistelemaan Suur-Suomen ja loistavan tulevaisuuden puolesta. Oikeastaan näitä sotilaita ei voinut kutsua vielä edes miehiksi, sillä poikia he vasta olivat – kaikki alle kaksikymmentävuotiaita. Alkoholiliikkeestä heillä ei ollut oikeutta ostaa mitään, sillä lain mukaan he olivat alaikäisiä – niin nuorille ei sopinut myydä mitään, mikä nostaisi nuoren miehen luontoa. Toisaalta heitä pidettiin riittävän vanhoina kuolemaan jonkin asian puolesta josta he itsekään eivät olleet täysin selvillä.
Koulutuskeskuksen valistusupseeri oli kyllä tehnyt parhaansa, mutta hänen puheensa isänmaasta ja sen kunniasta olivat langenneet huonoon maaperään. Kuulijoista oli jo hyvin monta menettänyt isänsä ja nähneet kaupunkien ja asutuskeskusten tuhoutuvan vähitellen jatkuvissa pommituksissa – heillä ei todellakaan ollut mitään harhakuvitelmia sankaruudesta ja kristittyjen suomalaisten sotaretkestä idän pakanoita vastaan. Valistusupseereita nimitettiin pilkallisesti politrukeiksi ja tosiasiallisesti he niitä olivatkin, oikeita ammattimaisia valehtelijoita.
Jokainen komppania oli järjestäytynyt neliriviin kasarminsa eteen ja miehiä kouluttaneet aliupseerit tähyilivät auki unohtuneita asetakin nappeja tai likaisia jalkineita. Kun mitään erikoista huomauttamista ei löytynyt, meni eräs aliupseeri tärkeän näköisenä komppanian päällikön luo ja teki ilmoituksen, että konekiväärikomppania on järjestäytynyt ja paikalla on niin ja niin monta miestä ja aliupseeria. Sen jälkeen kentälle tuli joku vanhempi, kapteenin arvoinen mies ja komppanian päälliköt tekivät vuorostaan samanlaisen ilmoituksen hänelle. Kummallisia nuo armeijan ohjesäännöt. Mitä monimutkaisempia ja naurettavampia ne ovat, sen vakavammin ne käytiin läpi.
Vihdoin saapui kentälle koko koulutuskeskuksen päällikkö ja hän oli todellakin näkemisen arvoinen mies. Harva häntä oli nähnyt sillä hän pysytteli mieluummin sisällä, niin paljon kuin mahdollista, löhöten tuolissaan mieluummin kuin siirtänyt ruhoaan paikasta toiseen. Vaikka päivä ei ollut erikoisen lämmin, niin se lyhyt matka, jonka hänen oli kuljettava toimistostaan kentän keskustaan, sai hänet hikoilemaan suunnattomasti. Hän pyyhki vähän väliä punaisia, pöhöttyneitä kasvojaan. Hänen vaatteensa oli ollut teetettävä räätälillä mittojen mukaan, sillä yhdelläkään rättimikolla ei ollut sellaista kokoa varastossaan. Saappaatkin olivat teetetty, koska hänen paksut jalkansa eivät mahtuneet normaaleiden saappaiden varsiin. Turvonneista kasvoista pilkisti kaksi pientä, sinistä silmää. Päänsä hän oli peittänyt jonkinlaisella suikalla, joka sai hänen päänsä muistuttamaan enemmänkin suurta, punaista potkupalloa kuin ihmisen päätä.
Otettuaan ilmoituksen vastaan hän alkoi pitämään läksiäispuhetta joukoilleen. Miehet olivat saaneet jostain selville, että eversti oli aikaisemmin ollut rintamapalveluksessa, mutta oli joillain älyttömillä toimillaan onnistunut tapattamaan paljon miehiä. Ylin johto oli tällöin katsonut paremmaksi siirtää hänet johonkin koulutuskeskukseen jossa hänellä ei olisi paljonkaan mahdollisuuksia saada mitään vahinkoa aikaan. Eversti oli kirjoittanut puheensa valmiiksi jo etukäteen ja aloitti kimeällä äänellään: ”Tiedättekö minne te nyt täältä lähdette, kun koulutuksenne on päättynyt?” samalla alkoi taivaalta kuulua pahaenteistä, matalaa jyrinää ja pian ilmestyi näkyviin hyvin korkealla lentävä pommikoneiden muodostelma, joka oli matkalla lähettyvillä olevan kaupungin ylle. Kaupungin ilmatorjunta avasi tulen ja pian oli taivas täynnä räjähdyspilviä. Pommikoneiden oli pakko hajaantua eri suuntiin moottorit ulvoen.