Veteraanikertomus, kirjoittaja: Martti Helander. Kirjakieleksi kääntänyt: Emma Nurmi heinäkuussa 2011. KOMPPANIAN ”ÄITI” (Tapahtumapaikka: Hyrylä)
Alkuaikoina, ennen kuin hänet tunnettiin paremmin, hän herätti alokkaiden keskuudessa pientä pelkoa, sillä hän näytti suoraan sanottuna hyvin rumalta mieheltä. Kaunista miestä inhoavat muut miehet, mutta tämä mies – vääpeli Savela – herätti pelkoa ja pahoja aavistuksia jokaisen alokkaan mielessä jo pelkällä ulkonäöllään. Ei hänessä muuten mitään niin erikoisen pelottavaa ollut, miehen mittainen ja rotevakasvuinen. Hän oli mies ääntä myöten, ja kun hän joskus hermostuneena alokkaiden tunaroimiseen päästi äänensä valloilleen mahtavasta rintakehästään, niin se kuulosti kiukkuisen sonnin mylvähdykseltä. Sen äänen kuuleminen sai alokkaat pelokkaiksi ja polvet heikoiksi. Vääpeli Savela oli komppanian ”äiti”, ja hyvä olikin. Hän huolehti koulutettavana olevasta komppaniasta todella hyvin ja hän oli oikeudenmukainen mies, kaukana kaikesta pikkumaisuudesta ja pirullisesta ilkeilystä, joka tuntui olevan perusvaatimus ennen kuin miestä voitiin pitää pätevänä armeijan kouluttajana. Ei vääpeli itse osallistunut kovinkaan paljon koulutukseen, sillä hän hoiti pääasiassa joitakin toimistopuolen tehtäviä, huolehti siitä, että koulutusohjelma vietiin läpi. Myös siitä, että lopputuloksena olisi mahdollisimman monta pätevää taistelijaa lähetettäväksi aikanaan Itä-Karjalaan joukkoja täydentämään.
Komppanian ”äiti” näytti jo heti alkuun, että hän otti tehtävänsä vakavasti ja yritti huolehtia miehistä niin hyvin kuin se vain oli mahdollista niissä olosuhteissa. Alokkaille jaettiin armeijan vaatteet ja varustus. Rättivaraston pitkälle tiskille levitettiin huopa ja varastomiehet, joita nimitettiin rätti-mikoiksi, latoivat siihen kaikki ne vaatteet joita tarvittiin siviilimiehen muuttamisessa sotilaaksi. Vain kengännumeroa tiedusteltiin, mutta kaikki annettiin silmänmitalla ja sopivuus oli sen mukainen. Jono eteni hiljaa ja valittaa ei kannattanut, sillä jälkeenpäin olisi kylliksi aikaa vaihtaa varusteet sopivampiin. Kun huovan päällä oli suuri kasa erilaisia vaatteita, se käärittiin nyytiksi ja siirryttiin tuvan puolelle vaihtamaan uusi asu ylle. Siviilivaatteet käskettiin laittamaan pakettiin ja laittamaan varaston puolelle, josta ne aikanaan tultaisiin lähettämään kunkin alokkaan kotiin. Sukkia ja villapaitoja ei tarvinnut palauttaa, sillä niitä tultaisiin vielä tarvitsemaan, sillä niitä ei armeijalla ollut liiemmin jakaa: Vain jalkarätit ja yksi hyvin ohut ja kulunut villapaita joka ei paljoa lämmittänyt. Kenellä sattui olemaan kamera tai kiikarit, sai ne pitää. Jollakin harvalla oli mukanaan taskuase ja jonkin verran panoksia, mutta he olivat niin ujoja, etteivät kehdanneet ottaa selvää vääpeliltä että saiko niitä pitää hallussaan vai ei. Niinpä he olivat hiljaa koko asiasta.
Tunnin kuluttua käskettiin miehet kasarmin edustalle paririviin, jotta vääpeli saisi tarkistaa, minkä näköisiä olivat hänen haltuunsa uskotut miehet uusissa vaatteissaan. Komppanian ”äiti” ei ollut alkuunkaan tyytyväinen näkemäänsä, sillä hän pudisteli päätään ja mutisi jotain käsittämätöntä itsekseen vähän väliä. Melkein jokainen mies sai jonkin huomautuksen, kenellä oli kengännauhat tai asetakin nappi unohtunut auki, kenellä kenttälakki ei ollut suorassa päässä ja muutamat olivat unohtaneet vaihtaa siviilihymyn armeijan totiseen ilmeeseen. Ei ollut ihme, jos vääpeli oli tyytymätön, tyytymättömiä olivat miehetkin. Joukko näytti todellakin kurjalta harmaissa vaatteissaan. Niiden jakaminen summittaisesti oli johtanut huonoon tulokseen: jos asetakki ei ollut liian pieni, se oli aivan liian suuri. Sama oli manttelien kanssa, jollakin pienemmällä pojalla se ulottui maahan asti. Muutamilla keikkui lakki pään laella ja toisilla se oli valahtanut silmille. Vyö oli ainoa, joka sopi kaikille yhtä hyvin – niin lihavaa ei joukossa ollutkaan ettei vyö olisi ylettynyt ympäri ja laihemmille se meni jopa puolitoista kierrosta. Surkealta näytti. Miehet käskettiin takaisin tupaan ja heitä kehotettiin vaihtamaan vaatteita keskenään, kunnes löytäisivät paremmin sopivat.
Puolen tunnin kuluttua oli uusi tarkastus ja nyt tulos oli hieman parempi, mutta vääpeliä se ei vieläkään tyydyttänyt. Hän käski hakea rättivaraston hoitajan paikalle ja sen jälkeen hän pyysi jokaista sellaista miestä astumaan ulos rivistä, joilla ei vieläkään ollut sopivia vaatteita ja käski rättimikon viedä heidät varastoon ja etsiä niin kauan, että sopivat vaatteet löytyvät. Lopultakin saivat miehet riittävän sopivat vaatteet ja vääpeli saattoi olla hieman tyytyväisempi, mutta vain hetkisen. Seuraavana päivänä oli ensimmäinen marssiharjoitus, ei kovinkaan pitkä, mutta tuloksena oli niin paljon hiertyneistä jalkoja ja vesirakkoja, että nyt oli edessä sopivien marssikenkien ja saappaiden etsiminen. Kyllä niitä löytyikin, kun vain etsittiin, sillä rättimikot olivat jakaneet ensiksi kaikkein huonoimmat jalkineet ja pitivät parempia piilossa. Kun koko maassa oli kova pula työjalkineista, niin ammattinsa taitava rättimikko onnistui aina silloin tällöin poistamaan kirjanpidosta jonkun kenkä- tai saapasparin ”loppuunkäytettynä”. Kaikenlaisilla jalkineilla oli huomattava vaihtoarvo pimeillä markkinoilla ja ne olikin helppo vaihtaa elintarvikkeisiin tai tupakkaan maaseudun asukkaiden kanssa. Kyllä kaupan on toimittava sota-aikanakin, sillä ei peltoja sentään paljain jaloin voi kyntää eikä kylvää.
Ruokailu oli luku sinänsä. Komppania kerrallaan mahtui ruokailemaan varuskunnan suuressa ruokasalissa ja ruokailunkin piti tapahtua kaikella sotilaallisella täsmällisyydellä ja ohjesääntöjen muotoja noudattaen, sillä itse ruokailu oli sivuseikka, pääasia oli sen tapahtuminen järjestelmällisesti ja nopeasti. Ruokailuun oli varattu vain muutama minuutti aikaa ja sen vuoksi se tapahtui niin suurella kiireellä, että monilla oli alussa vaikeuksia jättää pureskelu niin vähiin kuin mahdollista ehtiäkseen syödä edes vähän. Monilla syöminen jäi vain puolitiehen, kun jo käskettiin ylös ja ulos – ei ihme, että monet saivat mahanpuruja ja olivat jatkuvasti nälkäisiä. Kaupunkilaispojat tyytyivät siihen vähään, minkä varuskunnan kanttiini tai paikkakunnan kahvila pystyi tarjoamaan. Maaseudulta tulleet olivat kuitenkin huomattavasti paremmassa asemassa, sillä he saattoivat aina pyytää kotoaan muonatäydennystä. He olivat aina tottuneet syömään hyvin ja myös käyttämään runsaasti aikaa ruokailuun.
Kun arvomerkit tiedettiin ja arveltiin, etteivät uudet sotamiehet enää käyttäydy aivan hölmösti esimiestensä ja siviilien silmissä, oli mahdollista saada iltalomaa: Jokainen sitä halusikin tunteakseen olevansa hieman vapaampi ja tutustuakseen ympäristöön. Kaikille ei tietenkään voinut yhtä aikaa antaa lomaa, mutta monelle sitä myönnettiin. Anomus jätettiin vääpelin toimistoon jo viikolla hyvissä ajoin ja sitten odotettiin jännittyneenä, tuliko lomaa vai ei. Paljon riippui kouluttajistakin, miten anomuksen kävi: Jos joku kouluttajista oli sitä mieltä, ettei sotamies ollut riittävän hyvin edistynyt tappamisen opinnoissaan tai oli ollut huolimaton tai epäkohtelias esittäessään omia sodasta ja isänmaastaan, niin ei kannattanut edes haaveilla iltalomasta vähään aikaan. Kouluttajilla näytti olevan erittäin hyvä muisti tällaisissa asioissa, ja kenet he ottivat silmätikukseen, hänet muistettiin aina. Vääpeli ei ollut turhan tarkka valituksista, vaan katsoi paljon läpi sormiensa ja yritti myöntää lomia niin paljon kuin mahdollista.
Joskus viikonloppuina, kun suurin osa miehistä oli lomilla, vääpeli saattoi ilmestyä tupaan ja oli silloin vähemmän sotilaallinen kysellen miehiltä heidän siviilielämäänsä, kotioloja ja perhesuhteita, kaikenlaista maan ja taivaan välillä. Hän kuitenkin säilytti sentään tietyn välimatkan miesten ja itsensä välillä. Tällaisina hetkinä hän tuntui hieman inhimillisemmältä, hän tuli jollain lailla läheisemmäksi ja tutummaksi. Kun katsoi hieman tarkemmin vääpelin kasvoja, niin huomasi, ettei hänen rumuutensa ollut toki synnynnäistä. Miehet arvelivat, että ehkä hänellä oli ollut nuorempana isorokko tai sitten liekinheittäjä oli tärvellyt hänen kasvonsa. Jotkut arvelivat, että oli käynyt jokin onnettomuus, ehkä hän oli saanut syövyttävää happoa kasvoihinsa ja siksi oli tuon näköinen. Kukaan ei uskaltanut kysyä. Vääpeli Savelakin piti salaisuuden omana tietonaan kertomatta koskaan mitään omasta elämästään. Silloin harvoin, kun hänen nähtiin hymyilevän, oli häntä vaikea tuntea samaksi mieheksi. Silloin hänen kasvonsa muuttuivat kuin taiottuina toisiksi, hän näytti jopa kauniilta ja hyvin lempeältä – kaikkea muuta kuin kovalta ja pelottavalta kouluttajalta. Vähitellen hänet tultiin tuntemaan yhä paremmin ja hänen tähtensä miehet yrittivät parhaansa kaikissa tehtävissään, ettei vääpelin tarvitsisi saada moitteita ylemmiltään. Häntä alettiin kunnioittaa, eikä suotta.
Harvoin kävi komppanian ”äiti” itse lomilla, ja missä hän kävi – sitä ei tiennyt kukaan. Kai hänelläkin perhe oli jossakin, sillä sormuksesta päätellen hän oli naimisissa, tai ehkä oli ollut, tai sitten vain kihloissa. Eräänä viikonloppuna kasarmille saapui nainen vääpelin asuntoon mukanaan noin 10-vuotias tyttö. Kukaan ei ollut nähnyt heitä aikaisemmin ja naisesta arveltiin vähän mitä tahansa. Vääpelin virka-asunto oli kasarmeista hiukan sivummalla, joten vierailijoiden tuloa ei ollut monikaan nähnyt. Sunnuntai-iltana vääpeli oli saattamassa vieraitaan bussipysäkille. Heidän odotellessaan autoa pari ohikulkevaa nuorta sotamiestä sattui näkemään heidät, ja sotamiehet joutuivat tahtomattaan näkemään jotain sellaista, mikä sai heidät liikuttuneiksi ja hämmennyksiin. Naisella oli kaksi sormusta ja hän oli siis vääpelin vaimo. Nainen näytti miehensä rinnalla hyvin pieneltä ja sirolta, hän oli kuin kaunis nukke. Keskustellessaan he pitivät toisiaan kädestä ja, katsoivat toisiaan silmiin koko ajan. Naisen koko olemuksesta näkyi, että hän rakasti suunnattomasti tuota rumaa miestä – hänen silmissään mies oli varmaan kaunein näky maan päällä, unelmien täyttymys. Ohikulkijat kiirehtivät askeliaan – aivan kuin he olisivat nähneet jotain sellaista, mitä ei ollut tarkoitettu kenenkään sivullisen nähtäväksi. Nuoret miehet olivat nähneet ohikiitävän rakkauden muodossa, josta heillä ei ollut vielä minkäänlaista aavistusta. Tulisi kulumaan vielä monta vuotta ennen kuin heillä itsellään olisi mahdollisuus kokea sitä, jos he nyt eläisivät niin kauan. Jatkaessaan matkaa toinen sotamies sanoi, että jos rakkaus on noin kaunista, sen täytyy olla parasta mitä ihminen voi maan päällä saavuttaa. Mietittyään hetken toverinsa sanoja lisäsi toinen mies, että rakastunut nainen on varmasti maan päälle saapunut enkeli: miten voisi ansaita sellaisen jo eläessään, niin hyviä hänestä ja toveristaan ei varmaan tulisi koskaan.
Jokaviikkoinen marssiharjoitus järven ympäri oli juuri päättynyt ja miehet seisoivat kasarmin edustalla hikisinä ja väsyneinä, sillä täyspakkaus oli ollut tällä kertaa mukana. Muutama mies puuttui joukosta, sillä he olivat alkaneet voimaan pahoin ja jotkut olivat saaneet niin pahoja hiertymiä jalkoihinsa, että olivat olleet pakotettuja keskeyttämään. Eräällä sotamiehellä oli lakki huolettomasti kallellaan takaraivolla ja kun marssin vetäjä luutnantti Huuha huomasi sen, hän piti sitä jonkinlaisena keikaroimisena ja määräsi sotamiehen laittamaan lumipallon päähänsä, lakin alle. Mies teki työtä käskettyä, sai aivokalvontulehduksen ja kuoli jonkin ajan kuluttua sairaalassa. Syy-yhteys oli selvä ja edessä kovat kuulustelut. Kuolleen omaisilla oli myös varaa palkata hyvä asianajaja. Eräänä aamuna kävi päivystäjä katsomassa, miksei luutnantti Huuha ollut saapunut palvelukseen: perillä hän totesi, ettei luutnantti enää koskaan palvelisi – hän oli ampunut itsensä. Päivystäjän kerrottua vääpelille mitä oli nähnyt, tämä sanoi, että itsensä tappaminen on pelkuruutta, mutta eläminen vaatii rohkeutta, ja että hän on maksanut velkansa ainoalla mahdollisella tavalla.