Haastateltavat: Hilkka Mäkitalo os. Reko, synt. 27.10.1928, Säkylä Aino Reko os. Mäkitalo, synt. 20.8.1924, Säkylä Haastattelija: Tanja-Annika Aronen Säkylän Talvi- ja Jatkosotamuseo, 11.8.2010
Hilkka Mäkitalo ja Aino Reko tulivat yhdessä haastatteluun. ”Me ollaan miehii vahetettu”, kertoo Hilkka. Aino Reko meni naimisiin Hilkka Mäkitalon veljen kanssa ja päinvastoin. Aino on siis omaa sukuaan Mäkitalo ja Hilkka on omaa sukuaan Reko.
Rouvat tunsivat toisensa jo lapsina. He kuuluivat yhdessä partiolaisiin ja pikkulottiin. Silloinkin oli partiokokous, kun Hilkka ja Aino kuulivat sodan syttyneen 30.11.1939. He kertovat, että näkkileipää leivottiin joka talossa ja sitä lähetettiin rintamalle. Nuoremmat pikkulotat pakkasivat ne korkeisiin laatikoihin. Myös villasukkia ja muita lämpimiä varusteita pikkulotat kutoivat sotilaille.
Aino Rekolla oli kaksi sisarta, joista toinen oli lääkintälottana Äänislinnassa ja toinen muonituslottana Vähäkylän koululla. Siellä kävi Säkylään sijoitettuja sotilaita syömässä. Aino kävi auttamassa siellä usein, koska hänen kotinsa oli lähellä koulua. Joskus hän auttoi myös Laurilan talolla, jossa kävi Säkylän lentotukikohdan väkeä. Hän tiivistää työnteon näin: ”Ain mentii sin, misä tarvittii.”
Aino antoi lottalupauksen 15-vuotiaana Rauman yhteislyseon juhlasalissa. Sitä ennen hän oli ollut Rauman suojeluskuntatalolla kaksi viikkoa paikkaamassa sotilaiden vaatteita. Hän asui veljensä vuokra-asunnossa ja kulki kävellen suojeluskuntatalolle parin kilometrin matkan. Pakkanen oli kova ja Aino palelluttikin matkalla poskensa. Häntä neuvottiin hieromaan lunta poskiinsa ja siitä ne menivät aivan vereslihalle. Hän muistaa joutuneensa pitämään sideharsoa poskissaan tilaisuudessa, jossa antoi lottalupauksen.
Myöhemmin eräässä lottakokouksessa kysyttiin halukkaita ilmavalvontatehtäviin. Aino ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja sai ohjeet ilmavalvontaan. Sen jälkeen Aino Reko toimi ilmavalvontatehtävissä Mäyräkalliolla, Säkylässä Korven kylän alueella lähellä nykyistä varuskuntaa. Siellä heitä opasti joku vanhempi aina. Heillä oli tehtävää varten tarkat säännöt ja kiväärikin oli varmuuden vuoksi. Sitä ei kuitenkaan jouduttu käyttämään. Aino ei muista tehneensä yhtäkään havaintoa vihollisen koneista. Omien lentokoneiden ääntä kyllä kuului lentotukikohdasta. Ilmavalvontatorni oli kallion päällä. Pääsääntöisesti ilmavalvontaa oli yöaikaan. Vartiossa oli aina kaksi kerrallaan. Aino muistaa olleensa ilmavalvonnassa rauhaa edeltävän yön. ”Kun aamulla mentiin kotiin ja kuunneltiin uutisia, siellä kerrottiin rauhasta”, hän kertoo.
Hilkka Mäkitalon äiti järjesteli siirtolaisten asioita. Hilkka ajoi evakkoja Kauttuan asemalta hevosilla. Hän muistaa, kuinka äiti oli keittänyt suuren padan perunasoppaa siirtolaisille. Sitten hän jakoi perheet eri taloihin Säkylässä Korven kylässä. Hilkan kotitalon pirttiin jäi kaksi perhettä. Hilkan veli Viljo oli Utissa koulutuksessa. Hän oli yleensä hoitanut hevosia, mutta nyt tehtävä oli siirtynyt Hilkalle. Myös evakoilla oli Sere-niminen hevonen. Yksi Hilkan perheen hevosista oli rintamalla. Se palautettiin myöhemmin junalla. Hilkka kertoo hauskan tarinan, kun Kauttuan asemalla tämä Veikko-hevonen päästettiin vaunusta ja sieltä se itse laukkasi kotiin noin 30 kilometrin matkan.
Ainonkin kotona oli siirtolaisia. Hänen isänsä oli puheenjohtajana siirtoväen asioita hoitavassa yhdistyksessä. Koska muita paikkoja ei ollut, heidän piti itse ottaa kolme siirtolaisperhettä sivu-rakennukseensa, jossa oli vain yksi keittiö. Siirtolaiset olivat tuoneet myös lehmiä mukanaan. Heillä oli ennestään jo yli 20 lehmää ja niille oma karjanhoitaja, jonka apuna Aino työskenteli. Navettaan mentiin viideltä. Ensin siivottiin, sitten lypsettiin ja sen jälkeen annettiin ruokaa lehmillä. Heidän perheensä viidestä hevosesta oli aina kaksi hevosta kerrallaan rintamalla. Aino muistelee, että kaikki tulivat takaisin ja ne haettiin Kauttuan asemalta.
Hilkka kertoo, että heillä oli myös kaksi sotavankia töissä. Munaosuuskunnan talo Pyhäjoella oli tyhjänä, joten sotavangit sijoitettiin sinne. Siellä oli vartijat. Päivällä sotavangit annettiin taloihin töihin, jossa nämä saivat ruokaa. Hilkan tehtävänä oli hakea vangit majoituksesta hevoskyydillä. Omien sotavankien lisäksi Hilkka kuljetti vankeja muihinkin taloihin. Hilkka muistelee, että he olivat mukavia miehiä. ”Ei niitä voinut pelätä”, hän toteaa. Ainonkin kotona oli aina kolme sotavankia kerrallaan töissä. Honkalan seurantalolta nämä kävelivät heille. Hilkka ja Aino muistelevat, että sotavangeilla oli hyvät oltavat. He söivät samassa pöydässä kuin talonkin väki.
Pula-ajasta Hilkka kertoo, kuinka Korven kylässä kävi turkulainen mies ja hommasi Hilkalle voilla pyörän. Turussa mies vaihtoi Hilkan antaman voin pyörään ja sillä Hilkka kävi rippikoulua. Tällainen vaihtokauppa oli yleistä. Pula-aika ei koskettanut maaseudun asukkaita niin pahasti kuin kaupungeissa. Hilkan ja Ainon perheet olivat aika omavaraisia. Aino kertoo, että ”Pimiästä kaupasta” ostettiin tuotteita, mitä tarvittiin. Vaatteet ja kankaat yleensäkin olivat sellaista, mistä oli aina pulaa. Hilkka muistelee, että hänen morsiuspukunsakin tehtiin mustan pörssin kankaasta. Hän meni naimisiin vuonna 1950 Ainon veljen kanssa ja vuonna 1953 menivät Aino ja Hilkan veli naimisiin.