Into Hembergin muisteluja (kirjoitettu 12.8.2010)

Kirjoittaja: Tanja-Annika Aronen
Säkylän Talvi- ja Jatkosotamuseo, 12.8.2010

LYHENNELMÄ SOTILAS INTO HEMBERGIN MUISTELMISTA ”KOTI JA KASARMI” (2000) KOSKIEN SOTA-AIKAA

 Into Hemberg syntyi vuonna 1925 ja eli lapsuutensa Piikkiössä kasvattivanhempien luona Pyölin mökissä, joka kuului Bussilan kartanon työläisten asumuksiin. Hemberg liittyi suojeluskunnan poikaosastoon vuonna 1936. Hemberg kertoo muistelmateoksessaan ”Koti ja kasarmi” vuoden 1939 marraskuun 30. päivän olleen kirkas ja kuulas. Hembergin opettaja oli kuullut radiostaan venäläisten hyökkäyksestä ja kertoi asiasta tunnilla. Samassa Turun suunnasta alkoi kuulua pommituksen ääniä. Talvella 1939-40 Turkua pommitettiin säännöllisesti. Myös maaseudulla annettiin pimennysmääräys ja Hemberg muistelee, että myös Pyölin mökissä ikkunat peitettiin yön ajaksi ripustamalla niiden eteen vanhoja peittoja. Piikkiön ensimmäinen sankarivainaja haudattiin joulukuussa 1939. Hemberg sai muiden suojeluskunnan poikaosastolaisten mukana määräyksen osallistumaan kirkossa pidettyyn siunaustilaisuuteen.
 
Hemberg kirjoittaa tilaisuudesta: ”13-vuotiaalle pojalle se oli unohtumaton tilaisuus. Sankarivainaja lepäsi valkoisessa arkussaan ja arkun päälle oli laskettu siniristilippu. Kunniavartio, neljä nuorta suojeluskuntalaista poikaa, seisoi arkun ympärillä. Siunauksen toimitti kirkkoherra Jaakkola, ja sen jälkeen kuusi suojeluskuntalaista kantoi arkun ulos kirkosta. Haudan läheisyydessä oli kunniaosasto, joka arkkua hautaan laskettaessa ampui kivääreillä kunnialaukaukset. Tämä tapa oli vain talvisodassa. Jatkosodan sankarivainajille ei enää kunnialaukauksia ammuttu.”

Jo ennen talvisodan syttymistä oli alettu siirtämään karjalaisväestöä Länsi-Suomeen ja evakuointi jatkui koko sodan aikana. ”Eräänä päivänä tuli tieto, että ensimmäinen junalasti evakuoituja siirtolaisia saapuu Piikkiön asemalle iltahämärissä. Venäläisten ilmapommitusten vuoksi junien liikkuminen ja varsinkin purkaminen piti suorittaa pimeän aikana. Vastaanottajia oli asemalla runsaasti. Suojeluskuntalaiset ja lotat jakoivat keittoa kylmissään värjöttäville Johanneksen pitäjän entisille asukkaille. Asemalla oli paljon myös niitä, jotka olivat tulleet paikalle pelkästä uteliaisuudesta. Itse olin siellä kartanon väen mukana hakemassa niitä, jotka sijoitettiin kartanon tiloihin. Meitä johti seppä Kaarlo Vuori.

Kun juna pysähtyi asemalle ja härkävaunujen ovet avattiin, näin huivipäisiä vanhoja mummoja ja pappoja sekä kaikenikäisiä lapsia, joille yhteistä oli katseesta paistava hätäännys. Vaunuissa olivat myös siirtolaisten kotieläimet. Aseman täytti lehmien ammunta, lampaiden määkynä ja ihmisten puheensorina. Kaikilla tuntui olevan kylmä.
Myös vastaanottajien silmissä oli hätääntynyt katse, mutta erilainen. Moni mietti varmasti sitä, mitä kaikkea joutuisi näiden lähimmäistensä hyväksi vielä tekemään. Toki oli myös niitä, jotka olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia siirtolaisille. Junan purkaminen sujui nopeasti, ja ihmiset ja eläimet alkoivat taivaltaa kohti uusia, tilapäisiä kotejaan. Karjalaisten pelastuksena oli heidän kykynsä sopeutumaan. Vilkkaus, yhteinen murre ja välittömyys olivat heidän vahvuuksiaan. Miten erilaisesti länsisuomalaiset olisivatkaan suhtautuneet asioihin, jos vastaava onnettomuus olisi sattunut heidän kohdalleen.”

Hemberg kertoo, että evakkojen karjan ruokinnasta tuli ongelma, kun oli osattu varautua vain omien eläimien ja armeijan hevosten rehutarpeisiin. Talvella 1939-40 eläimille syötettiin joka vanhojen latojen olkikatot. Hemberg muistelee talvisodan päättymistä, jolloin miehet ja lotat palasivat kaikki kotiin.
”Kartanon työmiehistä ei kukaan ollut kaatunut, vain jokunen oli haavoittunut lievästi. Myös hevoset kotiutettiin rintamalta. Niitä palasi kartanoon 19, sillä yksi oli ilmeisesti kaatunut. Fransi ja muutamat talon työmiehet hakivat hevoset Piikkiön asemalta. He kertoivat jälkeenpäin, että hevoset olivat aivan malttamattomia heti, kun huomasivat, että oltiin menossa kotiinpäin. Olin tallin pihalla odottamassa, kun hevoset tuotiin. Kun miehet riisuivat niiltä valjaat, hevoset päästettiin vapaaksi. Tallin ovi oli auki, ja jokainen hevonen juoksi suoraan omaan pilttuuseensa. Muutamaan pilttuuseen oli pantu jokin muu kartanon hevonen, mutta ”sotaveteraanit” tunkivat ne pois tieltään, päästäkseen omaan kotipilttuuseen.”

Touko-kesäkuun vaihteessa vuonna 1941 oli Hembergin mukaan kaikille selvää, että uusi sota olisi edessä. Hemberg pääsi poikaosastosta oikeaan suojeluskuntaan ja sai kiväärin kotiin, tosin ilman patruunoita. Kiväärin käsittelyä ja tähtäämistä opeteltiin. Hembergin kasvattivanhemmat eivät oikein hyväksyneet, että tuvan seinällä säilytettiin asetta. Jatkosota syttyi 25. kesäkuuta 1941. Hembergin mukaan kotirintamalla elettiin samojen määräysten mukaan kuin talvisodassakin. Hän kirjoittaa: ”Jälleen oli kolme aikuista miestä kartanon töissä (…) Kartanon töitä tekivät myös muonamiesten vaimot ja me alaikäiset pojat. Työ alkoi olla melko vaativaa. Heinää tarvittiin paljon, sillä kartanossa oli nuoren karjan lisäksi 40 lypsävää lehmää. Pian myös hevoset lähtivät sotareissulle ja kartanoon jäi vain 20 hevosta.”

Hemberg kertoo elonkorjuun olleen rankkaa nuorelle pojalle. Hänen mukaansa sota-ajan rankinta aikaa vuoden 1941 syksy, jolloin sotilaat eivät päässeet maatalouslomille kuten vuosien 1942 ja 1943 asemasotavaiheen aikana. Silloin oli maataloustöissä myös sotavankeja. Kartanon johtaja Reims sai hankittua muutaman asepalveluksesta vapautetun miehen töihin kartanoon, mutta hekin olivat työssä vain kiireisimmän ajan. Hemberg kertoo tehneensä töitä kymmenenkin tuntia päivässä. Silloin kun oli vaikeata, hän ajatteli miehiä ja naisia, jotka olivat rintamalla vaarallisissa ja vaikeissa olosuhteissa.

Keväällä 1942 Hemberg kokosi vähät vaatteensa pahvilaatikkoon ja vihreään reppuun. Hän poikkesi suojeluskuntatalo Pontelaan, jossa luovutti pois suojeluskunnalta saamansa kiväärin. Sitten hän lähti junalla kohti Turkua ja tuntematonta. Tähtäimessä oli merimiehen ammatti. Hemberg pestautuikin Dagny-nimiselle kaljaasille, joka kuljetti Turkuun halkoja saaristokunnasta. Syksyn tullen Hemberg pääsi Höyrylaiva Sölveen.

”Sölve liikennöi Suomen Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Saksan välillä eli niiden maiden välillä, jotka olivat Saksan valtaamia, lukuun ottamatta puolueetonta Ruotsia ja Suomea, joka oli tuolloin Saksan aseveli. Kävimme vain kahdesti Suomessa vuoden 1943 aikana. Kuljetimme saksalaisten tavaroita, mutta Suomen reissulla toimme viljaa suomalaisille. Elämä merellä oli kovaa. Kaiken aikaa sai pelätä ajomiinoja, ilmapommituksia ja Norjan rannikolla vielä sukellusveneitäkin. Valoja ei saanut käyttää. Yksi vahtimies oli keulapakalla tähystämässä ankkuristaan irronneita, tuulen mukana ajelehtivia miinoja. Pimeässä yössä aaltojen fosfori antoi sen verran valoa, että mustan sarvimiinan saattoi hyvällä tuurilla havaitakin. Noina yön pimeinä tunteina sitä ehti ajatella yhtä ja toista. Usein muistelin Suomea ja Pyölin torppaa. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.
Kesällä 1943 jouduimme olemaan kolme viikkoa Kööpenhaminassa koneremontin vuoksi. Se oli kuin kesälomaa. Ei ollut ilmahälytyksiä, ei pommituksia kuten Saksassa päivittäin. Tanskalaiset kyllä sabotoivat valtaapitävien saksalaisten alueilla, mutta me suomalaiset saimme olla rauhassa. Saksan satamissa joutui usein jäämään laivaan pommitusten ajaksi. Nuoren pojan silmissä pommitukset olivat varsin ikävää katseltavaa. Mieleeni on erityisesti jäänyt vuoden 1943 joulu silloisen Saksan Königsbergin kaupungissa. Laivan jouluateria oli aina erityisen hyvä, niin silloinkin. Edellytyksenä oli, että laiva oli jouluaattona satamassa. Kapteeni kutsui väen päällystömessiin yhteiseen ruokailuun. Juhlinta miehistön osalta jatkui keulan kajuutassa, vain yksi lämmittäjistä ei osallistunut ruokailuun. Hänen tehtävänään oli pitää laiva lämpimänä, joten hän oli konehuoneessa patavahtina lämmittämässä yhtä laivan höyrypannuista.”

Suomessa oli sodan aikana pulaa kaikesta mahdollisesta: elintarvikkeista, vaatteista, tavaroista. Elintarvikkeita säännösteltiin ja siksi mustan pörssin kauppaa esiintyi. Laivoilla harrastettiin salakuljetustakin. Hemberg kirjoittaa omista salakuljetuskokemuksistaan: 
”Maaliskuussa teimme Tanskassa, muistaakseni Nakskov-nimisessä paikassa Helsinkiin tuotavaa sokerilastia. Sokeri oli siihen aikaan muiden elintarvikkeiden tavoin kortilla ja pimeässä kaupassa siitä sai varsin hyvän hinnan. Jokainen mies yritti saada mahdollisimman paljon kätköön sokeria, joka sitten myytiin Suomessa. Pienimuotoinen salakuljetus kuului asiaan, kunhan muisti piilottaa tavaran niin hyvin, ettei tulli sitä löytänyt. Tällä kertaa salakuljetukseen oli hyvä mahdollisuus, sillä laivan oma hiilivarasto oli vähissä. Kaikki meni hyvin. Piilotimme sokerin, minä mukaan lukien, laivan koliboksiin, sillä tiesimme käyvämme Saksan puolella punkraamassa eli lastaamassa laivan omaa polttoainetta. Näin sokerin päälle tulisi mahtava määrä kivihiiltä eikä tulli niitä löytäisi. Sokeri myytäisiin sitten joskus toisella reissulla. Punkrasimme Rostokin kaupungissa ja lähdimme koti Helsinkiä. Eräänä maaliskuun päivänä laski laivamme Helsingin satamaan, Katajanokan laituriin. Kun saimme laivan kiinnitettyä, laivaan astui kaksi poliisia, jotka kysyivät minua. Ihmettelin, mitä pahaa olinkaan tehnyt.
Poliisit ilmoittivat, että minun olisi poistuttava laivasta, sillä isänmaa kutsui asepalvelukseen. Sain kaksi tuntia aikaa lähteä laivasta osallistua kutsuntoihin kutsuntapaikassa Lapinlahdenkatu 10:ssä. Sain ulosmaksun laivasta, mutta piilossa olevasta sokerista kukaan ei maksanut markkaakaan, joten pettymykseni oli suuri. Kaverit tiesivät saavansa sokerin muutenkin aikanaan. Siitä sokerista ei koskaan kuulunut mitään. Eniten harmitti se, että vihreä selkäreppuni jäi laivaan. Elämässä on totuttava joskus myös häviöön. Eräs matruusi tarjosi minulle muutaman markan repusta, jotta pääsi repussa olevan sokerin omistajaksi.”

Hemberg jatkaa matkastaan asepalvelukseen: 
”Lähdin laivasta ja menin kutsuntoihin. Minut määrättiin asepalvelukseen Jalkaväkikoulutuskeskus 17:ään Haminaan, Reserviupseerikoulun rakennukseen. Reserviupseerikoulutus oli siirretty sodan aikana Niinisaloon ja siitä käytettiin nimitystä UK eli upseerikoulu. Vaikka kutsuntoihin olikin ollut kiire, minulle jäi muutama päivä lomaa ennen asepalveluksen alkamista.
Palvelukseen astumisen määräpäivä oli 20.4.1944. Lähdin Pyölin torppaan Piikkiöön, sillä eihän minulla ollut muutakaan paikkaa minne mennä ja olikin hyvä, että niin tein. Avatessani torpan oven näin kasvatusisäni Frans Suomisen istuvan tuvan penkillä surullisena iltahämärässä. Hän oli jäänyt yksin, sillä kasvatusäitini Alma Suominen oli kuollut syksyllä 1943 ollessani Saksassa.”
Hemberg kertoo asepalveluksen aloittamisesta Haminassa: ”Tuimannäköiset alikersantit kokosivat meidät kolmijonoon ja niin alkoi matka kohti komeaa, vanhaa Reserviupseerikoulun kasarmia. Meidät jaettiin komppanioihin ja minä jouduin toiseen komppaniaan, jonka päällikkönä oli kapteeni Antton Jokela. Minut määrättiin toiseen joukkueeseen, jonka johtajana oli ennen sotia juoksijana tunnettu, nyt jo ikämies, vääpeli Hietala, hyvä kouluttaja ja rehti esimies.Vaatetuksemme oli varsin kirjavaa, mutta jonkinlaiset varusteet kaikille kuitenkin saatiin koottua. Minunkin asetakkini oli mallia 22. Meillä oli venäläiset, vuoden 1891 mallia olleet kiväärit, jotka toimivat kuitenkin hyvin. Koulutus oli varsinaista pikakoulutusta. Öisin pommihälytysten sattuessa juoksimme Haminan kuuluisien vallien suojaan.
Sotilasvalatilaisuudessakin jouduimme pommitusten takia välillä suojautumaan (…) Olin juhannuspäivänä vartiossa Haminan syväsatamassa, jonne saapui laivoilla saksalainen rynnäkkötykkiosasto. Heitä oli ehkä vajaa prikaatillinen. Juhannuspäivä oli hyvin helteinen ja saksalaiset sotilaat ajoivat vainuineen kohti Kannasta. Tuo joukko lienee myös ollut viimeinen Saksasta saapunut Kannaksen taisteluihin osallistunut osasto. Hamina alkoi olla vaikeuksissa, sillä ilmahyökkäyksiä oli useita kertoja päivässä. Koulutuskeskuksemmekin siirrettiin Loviisan kaupungin lähellä oleviin maaseutupitäjiin. Minun komppaniani majoitettiin Skinnarbyn kylään, vanhaan seuraintaloon.”
Hemberg sai alokasaikanaan tulirokon ja joutui sairaalaan. Koska antibiootteja ei vielä tunnettu, ainoana lääkkeenä oli kuuden viikon lepo. Lisäksi hän sai vielä pikkulavantaudin. Toipumislomalle hän pääsi elokuussa ja suuntasi äitinsä luo Lemille. Viikon jälkeen hän palasi yksikköönsä Skinnarbyhyn, jossa koulutus jatkui. ”Taistelut koko rintamalla ja varsinkin Kannaksella kovenivat. Osa meistäkin anoi rintamalle ja minäkin olisin ollut valmis lähtemään. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Sairastuin kurkkumätään. Kuume nousi korkeaksi, menin lääkärin vastaanotolle ja jouduin sairaalaan. Ehkä se oli minun onneni, sillä monelle se oli viimeinen matka.”

Kurkkumätää hoidettiin seerumilla. Kun Hemberg vihdoin pääsi toipumislomalle, olivat rauhanneuvottelut jo käynnissä. Hän palasi lomalle Piikkiöön Pyölin torppaan kasvatusisänsä luokse. Loman jälkeen hän ilmoittautui Loviisan kaupungin sotilastoimistossa, ja koska välirauha oli astunut voimaan, oli hänen ikäluokkansa kotiutettu. Hemberg lähetettiin Turkuun, Pansiontien varrella olevaan Pikku-Perliiniin. Se oli saksalaisille rakennettu parakkikylä, josta saksalaiset olivat joutuneet lähtemään välirauhan astuttua voimaan.

”Toimistossa tilanne oli hyvin sekava eikä papereitani löytynyt mistään. Jouduin olemaan siellä 2.11.1944 saakka ennen kuin paperini löytyivät ja minut kotiutettiin Turun postitalon yläkerrassa olevassa kotiuttamistoimistossa. Jokainen kotiutettava sai pitää sotilasvarusteensa. Ase- ja päällystakeista leikattiin pois olkapoletit ja lakista kokardi. Tämä tehtiin siksi, että moni mies oli ollut sodassa viisikin vuotta eikä kotona ollut enää sopivia vaatteita. Siviilissä vaatteet olivat kortilla ja monella uusien vaatteiden saaminen oli vaikeaa. Näihin tapahtumiin päättyi asevelvollisuuteni ensimmäinen luku.”

Tämän jälkeen Hemberg pestautui jälleen merimieheksi. Myöhemmin hän teki myös maatöitä, kunnes vuonna 1946 hän jatkoi asepalvelustaan ja teki lopulta mittavan elämänuran mm. ammattisotilaana, YK:n rauhanturvaajana ja Satakunnan Kansan toimistonhoitajana Säkylässä.