Into Tuominen Mukaeltu Erkki Mäkitalon kirjoittaman Into Tuomisen muistelmia pioneeriajalta pohjalta SÄKYLÄN TALVI- JA JATKOSOTAMUSEO 15.7.2009 Teksti: Laura Järvenpää
Veteraani Into Tuominen
Vuonna 1939 tuli Into Tuomisen (s.1918) ikäluokan vuoro astua palvelukseen. Loppuvuodesta syntyneillä palvelus alkoi joulukuussa, juuri talvisodan sytyttyä.
Säkylästä lähti Korialle pioneerikoulutukseen yhteensä neljä nuorta miestä: Into Tuomisen lisäksi Pertti Kankare, Sakari Laurila sekä Ahti Heiska. ”Ilomielin me lähdimme sinnepäin, missä yhteinen kutsu soi”, kuvaa Into lähtöpäivän tunnelmia.
Tässä vaiheessa sotaa Neuvostoliitolla oli ilmaherruus ja pommituksia koettiin paljon. Koria oli tärkeä siltakohde ja solmukohta ja varuskunta saikin kärsiä pommituksista päivittäin.
Eräänä päivänä kesken marssin alokkaat huomasivat yllättäen nelimoottorisen pommikoneen lipuvan heidän ylitseen. Edes ilmahälytystä ei ehditty antaa. Koneesta putosi noin 1000 kg pommi, joka osui maantiesillan maatukeen ja räjähti. Silta säilyi kuitenkin ehjänä, tienpenkkaan vain tuli valtava monttu, jonka täyttämiseen kului monta miestyötuntia.
Aliupseerikoulu alkoi 10.2.1940. Inton mukaan Auk oli ”ajalle tyypillistä kovaa komentoa simputuksineen”. Sodan päätyttyä 13.3. reserviläiset kotiutettiin ja asevelvollisjoukot jäivät vahvuuteen välirauhan ajaksi.
Alikersanttina Into määrättiin pioneerivaraston hoitajaksi, kaverinaan Erkki Rantala Köyliön Vuorenmaalta. Miehet saivat varuskuntakortit ja Into kävikin usein iltalomilla, luvallisella tai sitten ”puntiksella”. Tansseja oli paljon, mutta käytiin myös elokuvissa.
Talvella 1941 Into vieraili Lahden Salpausselän kisoissa. Kaupunkireissuun sisältyi Inton ensimmäinen asiointi Alkon kaupassa. Viinan ostoon tarvittiin komendantin lupa ja niinpä Into suuntasi Lahden komendantin toimistoon. Toimistolla hän riisui etuhuoneessa manttelinsa, astui sisään komendantin eteen, otti mahdollisimman sotilaallisen asennon ja kysyi: ”Herra komendantti, saako puhutella?” Luvan saatuaan hän pyysi luvan ostaa pullon Pöytäviinaa. Lupalappu heltisi auliisti, ja kun Into etuhuoneessa puki manttelia päälleen, kuului komendantin kommentti: ”Onpa Suomen armeijalla vielä sotilaallisiakin miehiä”.
Siviilin lähdön lähestyessä uusi sota oli ovella.
Viipurinlahti
Kesäkuun puolivälissä 1941 käynnistyi yleinen liikekannallepano. Korialle perustettiin Päämajan alainen Pioneeripataljoona, johon Into määrättiin ryhmänjohtajaksi.
Inton pioneeriosasto alistettiin jalkaväen avuksi II:n ja V:n armeijakunnan saumaan, Ensossa. Kun raja ylitettiin kesä-heinäkuun vaihteessa, pioneerien tehtävä oli raivata jalkaväen kulku-urien miinoitukset. Osasto eteni jalkaväen mukana Jääskeen saakka.
Tämän jälkeen alkoi Viipurin alueen saartaminen ja PionP 14 siirrettiin Viipurinlahdelle avustamaan. JR 45:n joukot olivat jatkamassa hyökkäystä Piispansaarelta Viipurinlahden vastarannalle Lihaniemeen. Pioneerien tehtäväksi jäi lauttaliikenteen järjestäminen.
Inton johtaman kuljetusryhmän kalustona oli syöksyvene jolla työnnettiin kokonaisen jalkaväkijoukkueen vetävää pioneerilauttaa. Lautat kulkivat vuorokausia yhtä mittaa ja miehistö sai vain lyhyitä lepovuoroja.
Vihollisen kranaattituli keskittyi paljolti juuri ylimenoliikennettä vastaan ja salmi oli tiiviin tulituksen alainen. Inton lautta selvisi kuitenkin osumitta. Yli vietiin miehiä taisteluun ja paluumatkalla kyydissä olivat kaatuneet.
Vihollisen tarkkaa kranaattitulta saatiin häirittyä, kun kyytiin otettiin kevyitä ilmatorjuntatykkejä. Niiden avulla pudotettiin taivaalla ollut tähystyspallo, josta tulta oli johdettu. Kun tähystyspallo oli tuhottu, yrittivät vihollisen sotilaat häiritä lauttoja nopealiikkeisillä hävittäjillä. Eräällä paluumatkalla Inton lautta sai kolme hävittäjää kimppuunsa ja valojuovat osuivat lähelle, eivät kuitenkaan lauttaan.
Into arvelee kuljettaneensa salmen yli muutaman tuhat sotilasta. Pioneerien tappioiksi hän arvelee neljä miestä. JR 45 vyörytti Lihaniemen ja laajensi aluettaan mantereella edelleen itään. Elo-syyskuussa syntyi suuri Porlammin motti. Viipuri vallattiin.
Miinakentillä
Viipurin valtaus tapahtui 29.8.1941. Pioneerit määrättiin purkamaan kaupungin laajoja miinoituksia. Alkuun sotilaat saivat nauttia talomajoituksesta, mutta kun Posti- ja lennätinlaitoksen talo sekä SOK:n mylly räjäytettiin radioteitse, loppui tämä mukavuus.
Kun Viipurin linnan muureilta etsittiin räjähteitä, soitti suomalainen radioasema Säkkijärven polkkaa vuorokauden ympäri yhtä soittoa häiritäkseen vihollisen radioaaltoja. Räjähteen räjähdettä ei kuitenkaan löytynyt.
Myöhemmin miehet pääsivät taas talomajoitukseen ja olot vakiintuivat. Vapaa-aikaa alkoi löytyä ja viimein pääsi jopa lyhyille lomille.
Kun Karjalan kannaksen valtaus oli saatu päätökseen, siirrettiin Inton ryhmä Säkkijärvelle vihollismiinoituksia purkamaan. Päätyönä oli ”penaalikentän”, eli puukotelossa olevien polkumiinojen, purkaminen. Apuna oli venäläisiä sotavankeja, joita Inton ryhmässä oli jopa kymmenkunta. Vankiryhmän vanhin tosin astui itse miinaan, jolloin hänen jalkansa tuhoutui puolisääreen. Myös Inton ryhmästä meni tässä tehtävässä yksi mies; korpraali, joka oli tunnetusti erityisen tarkka ja taitava raivaaja. Hänen ollessaan purkamassa ammusta, oli vankijoukko ympäröinyt hänet ja räjähdyksessä kaikki ympärillä olleet kuolivat. Epäilys oli, että joku vangeista oli tahallisesti potkaissut ammusta.
Myöhemmin miinoitteita purettiin vielä Nuijamaalla ja Kuurmanpohjassa, jossa oli 400 penaalin kenttä. Alkuun purku oli hidasta, ennen kuin huomattiin, etteivät vettyneet miinat vähästä räjähdä. Siitä eteenpäin rasiat nostettiin työntämällä tutkain niistä läpi.
Asemasotaa Kannaksella
Talven tullen miinanraivaukset piti lopettaa ja Inton ryhmä siirrettiin etulinjaan Vammelsuuhun. Majoitus oli korsuissa ja öisin tehtiin linjojen väliin miinoituksia. Into kertoo, että vihollisen sotilaat olivat joskus aivan muutaman kymmenen metrin päässä samassa puuhassa, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikaan ei häirinnyt toisiaan.
1942 ruokahuolto oli heikolla tolalla. Intoa alkoi vaivata hiustenlähtö ja syyksi arveltiin jonkinlaista puutostautia. Ongelmaan ei ollut paljon ratkaisumahdollisuuksia.
Myöhemmin talvella Inton ryhmä siirrettiin etulinjasta Muolaaseen ja taloihin majoittumaan. Miehet tekivät metsätöitä ja Into myös kalasti, mutta räjähteet olivat tuhonneet kalakannan olemattomiin. He tekivät myös evakosta palaaville perheille taloja; jokaisesta valmistuneesta talosta sai viikon kotiloman.
Keväällä siirryttiin kohti Vipolaa ja tällä kertaa parakkimajoitukseen. Into muistelee saaneensa kersantinnatsat Vipolassa, Mannerheimin syntymäpäivänä 1943.
Kannaksella oli mukana erinomainen lääkintämies nimeltään Erkki Paavilainen. Sanottiin, että hän oli paikalla heti pamahduksen jälkeen. Jos hän kuuli vahingon mahdollisuudesta, hän kiirehti paikalle mahdollisimman nopeasti oma-aloitteisesti ja hoiti tehtävänsä tunnollisesti. Inton kaverina hän kuuli Inton äidin sairastamasta nivelreumasta. Tietoisena siviilipuolen lääkepulasta Paavilainen alkoi kerätä aspiriinipillereitä. Hän lähetti keräilytuloksensa Inton mukana tämän lähtiessä lomalle. Inton palatessa tuliaisia oli mukana myös Paavilaiselle.
Kesällä 1942 Inton ryhmä teki Vipolasta telatien Siiranmäkeen, jossa sitten tehtiin varustelutöitä. 1944 kesällä Siiranmäki oli tärkeä taistelupaikka ja etukäteen tehdyt kenttälinnoitteet erityisen tärkeitä.
Siirto takaisin etulinjaan tuli keskikesällä. Myös kesällä korjattiin ja täydennettiin linjojen välissä olevia miinoitteita. Työ tehtiin pilvisinä öinä, mutta pioneereja ei vieläkään juuri häiritty.
Kannaksella miehet saivat myös uudet konepistoolit, joita oli tietenkin heti kokeiltava. Toistuva ampuminen herätti huomiota ja sivummalta lähestyi pian kepin kanssa kulkeva upseeri. ”Mitä te täällä räiskitte”, kuului upseerin ärjäisy. Tästäkin Into selvisi sotilaallisella esiintymisellään. Hän riensi juosten vastaan, eteen päästyään teki tiukan asennon ja ilmoitti mahdollisimman sotilaallisesti: ”Herra kapteeni, kokeilemme uusia konepistooleja”. Ukko vastasi: ”Kyllä siitä on jo paljon aikaa, kun olin kapteeni”. Hämärässä ei kauluksen tähtien koko erottunut.
Syvärin takana
Syksyllä, tarkemmin 19.10.1943, Into joutui Aunuksen kannakselle Syvärin eteläpuolelle. Siellä oli tarve kokeneille pioneeri-aliupseereille joukkueiden varajohtajiksi. Niinpä Inton uudeksi osastoksi tuli JR 61:n pioneerijoukkue. Rykmentti oli koottu Suomen ruotsinkielisiltä alueilta eikä osa miehistä puhunut suomea lainkaan, joten joukon pääkielenä oli ruotsi.
Rykmentti oli Aunuksen kannaksen keskivaiheilla, vajaa 20 km Syvärin eteläpuolella. Edellisen vuoden huhtikuussa alueella oli käyty kovat torjuntataistelut ja se oli ollut venäläisten kelirikkohyökkäyksen pääsuuntia. Pioneerien toiminta oli Syvärillä samantapaista kuin edelliselläkin kannaksella asemasotavaiheessa. Välillä oltiin etulinjassa huolehtimassa miinoituksista, välillä taaempana helpommissa hommissa.
Vasta Syvärillä Into osallistui sellaiseen rituaaliin kuin ”pioneerivalaan”. Kyseessä oli toisin sanoen humalatila, joka oli hankittu nauttimalla Molotovin koktaileja. Niitä säilytettiin senhetkisen majapaikan kellarissa. Pullon puuspriihin oli sekoitettu tervaa, jotta aine takertuisi paremmin poltettavaan pintaan ja lisänä saattoi olla muutakin, jottei aine kelpaisi juotavaksi. Suomalainen sotilas oli kuitenkin neuvokas kaikissa olosuhteissa: Ainetta seisotettiin niin, että sprii nousi päällimmäiseksi. Sitten tarvitsi vain päästää raskaammat aineet pohjalta pois, jota varten oli astian, yleensä pakin, pohjaan tehty pieni, puutikulla tukittu reikä. Eräällä vanhemmalla säkyläläismiehellä oli tuohon aikaan aina vuotava pakki.
JR 61:n lohkolla pioneerit toteuttivat harvinaisen suurisuuntaisen yrityksen. Vihollisella oli rintamassaan, pahassa kohdassa vahvasti linnoitettu konekivääripesäke. Valtausyritykset olivat epäonnistuneet, eikä tykistön tulikaan auttanut. Pesäkkeen etäisyys oli n.100 m suomalaisten asemista. Päätettiin siis kaivaa pesäkkeeseen tunneli ja räjäyttää alapuolelta koko nyppylä ilmaan.
Työhön ryhtyivät kaivuuryhmä sekä kaivetun maan siirtävä ryhmä. Kaivuuryhmän kaksi tai kolme miestä vaihdettiin neljän tunnin välein. Aukon korkeus oli noin puolitoista metriä ja kaivanto suuntautui alaviistoon niin kauan, että päälle jäi noin 10 metrin savikerros. Työtä tehtiin pääosin öisin, ettei aikomus paljastuisi. Kun 60 metriä oli valmiina, alettiin epäillä vahvasti että vihollinen oli huomannut hankkeen.
Näin oli käynytkin ja toisella puolella oli käynnistetty vastatoimi. He kaivoivat omaa tunnelia n. 60 metriä suomalaisten tunnelin päälle. Lopulta he keräsivät tunnelinsa perälle valtavan räjähdysainemäärän ja sytyttivät sen. Seurauksena oli valtava kuoppa ja suomalaisten tunnelin tukkeentuminen. Heti räjähdyksen jälkeen vihollisen jalkaväki miehitti kuopan. Sen huomattuaan suomalaiset tekivät valtausiskun kuoppaan, jonka vihollinen joutuikin jättämään. Kuopasta muodostettiin meikäläisten oma eteentyönnetty vartiopaikka. Käynti sinne tapahtui uudelleenavattua tunnelia pitkin.
Kaivuusta palkkioiksi luvattu loma myönnettiin, vaikkei yritys päättynytkään aiotulla tavalla. Kahden viikon loma oli vuoroloman yhteydessä maaliskuussa 1944. Tuohon aikaan tuli lomallelähtijän olla täitön ja sitä varten oli käytössä erityisen kuuma täisauna. Kuumuus kuitenkin yllätti: kun Into haki saunasta sinne viemänsä vaatteet, olivat henkselit menneet kelvottomiksi ja taskussa olleesta kellosta rikkoutunut lasi.
Taistelukouluun
Talvella 1944 kyseltiin kirjelmällä vapaaehtoisia jalkaväen taistelukouluun, Hämeenlinnaan. Hetken harkittuaan Into jätti hakemuksen. Sotilaspassissa onkin siirtojen kohdalla merkintä ”20.3.1944. Hämeenlinna”.
Oli puhuttu tarpeesta kouluttaa nostoväkeä sissitoimintaan, siltä varalta että armeija jatkaisi taistelua, jos maa tulisi miehitetyksi. 1.6.1944 Into oli saanut komennuksen Jalkaväkikoulutuskeskus 30:een Kokemäelle, 8 päivää ennen Karjalan kannaksella alkanutta suurhyökkäystä. Varsinainen siirto tuli 22.7. Koulutettavaksi heille tuli nostomiehiä.
Kokeneet aliupseerit ihmettelivät miksi heitä pidettiin Kokemäellä, kun sotatoimialueella riehuivat kovat taistelut. Vastauksena oli, että miehitystapauksessa heidän tehtävänsä olisi käynnistää sissitoiminta.
Into toteaa: ”Näin oli sotaretki kulunut hyvän aseveljeyden hengessä”.
Lapin miinakentillä
Viiden yhtämittaisen pioneerivuoden jälkeen Into vapautettiin yleisen kotiuttamisen yhteydessä marraskuussa 1944. Seuraavana kesänä häntä kuitenkin taas tarvittiin.
Sanomalehdissä haettiin vapaaehtoisia purkamaan Pohjois-Suomen miinakenttiä, joita saksalaiset olivat jättäneet runsaasti. Palkkioksi luvattiin 15 000 mk kuukausipalkka sekä ylöspito. Sen aikainen keskiansio oli noin kolmasosan summasta, mutta Into piti korvausta vaatimattomana verrattuna työn vaaroihin. Into lähti, koska hänen mukaansa ei näköpiirissä ollut mitään muutakaan vakituiselta vaikuttavaa hommaa. Säkylästä lähtivät myös Antti Siippalainen sekä Inton pohjalaissyntyinen naapuri, joka asui Lindforsilla vuokralla.
Koulutus oli Korialla ja sieltä lähdettiin kesä-heinäkuun vaihteessa kohti pohjoista. Suuria miina-alueita löytyi vasta Kaunispään tunturialueella. Saksalaiset olivat aidanneet kenttänsä puihin kiinnitetyillä metallilangoilla. Kiireesti vetäytyessään he eivät olleet ehtineet poistaa lankoja, olivat vain katkoneet kiinnityspaikoistaan, jolloin ne putosivat maahan. Tämä helpotti suomalaisten työtä.
Ivalossa miinakenttiä löytyi runsaasti. Jokaiselle miehelle osoitettiin oma alueensa purettavaksi, jotta keskittyminen kävisi paremmin. Saksalaiset olivat myös tehneet Ivaloon suuren miinakentän pudottamalla lentokoneista paljon munakäsikranaatin kokoisia, pyrstöllisiä lentopommeja. Jos pyrstöön koski, pommi räjähti. Näiden takia menetettiin kolme miestä.
Majoittuminen Lapissa tapahtui pääosin teltoissa. Saksalaiset olivat polttaneet paikalliset asumukset heikäläisellä perusteellisuudella. Mutta huolto toimi hyvin ja muonaa oli tarpeeksi käytettävissä. Vapaa-aikaa löytyi myös, sillä uupunut mies ei pitkää pysy miinakentillä hengissä.
Lapista palattuaan Into pääsi Säkylään turvallisempiin oloihin. Hän jatkoi elämäänsä kauppiaana ja avioituikin muutaman vuoden kuluttua. 50-vuotiaana Porin Sotilaspiiri ylensi hänet ylikersantiksi.
