SÄKYLÄN TALVI- JA JATKOSOTAMUSEO Haastateltava: Kerttu Anna-Liisa Mäkelä os. Reko, s. 2.4.1923 Säkylässä Haastattelijat: Ilpo Nurmi ja Laura Järvenpää Lisäksi Kerttu Mäkelän itse kirjoittamia muistelmia talvisodan ajalta. (esitetty museon "Kotirintama"-näyttelyn avajaisissa) Lotta Kerttu Mäkelä
Säkylän pikku-lotta -järjestö perustettiin vuonna 1934 ja Kerttu oli järjestössä mukana 6 vuotta. Vuodesta 1940 eteenpäin hän toimi lottana aina järjestön lakkauttamiseen saakka.
Säkylässä lähes kaikki tytöt toimivat pikku-lottina. Kerttu oli 11 vuotias liittyessään mukaan. Pikku-lotille opetettiin käsitöitä ja suunnistusta sekä laulettiin isänmaallisia lauluja. Samaan aikaan Kerttu oli mukana partiossa ja toimi siellä partion varajohtajana.
Kun Säkyläläiset suojeluskuntalaiset 1939 tulivat Kertun kotimaatilalle tuomaan talon miehille lähtökäskyä, olivat kaikki parhaillaan loukuttamassa pellavia. Äiti vain keitti kahvit ja loukuttaminen jatkui jäljelle jääneiden vanhempien miesten sekä naisten ja lasten voimalla.
Kerttu Mäkelä on itse kirjoittanut talvisodan ajoista seuraavasti:
Olin 16-vuotias kun sota alkoi. Syksy 1939 oli levotonta aikaa: rakennettiin Mannerheim-linjaa ja käytiin rauhan neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa. Eräs muisto tästä ajasta on, että me partiotytöt olimme illansuussa kokoontuneet majalle partiotaitoja opettelemaan. Mäen Saimi-täti tuli tuomaan meille virsikirjoja. Radiossa oli kehotettu kaikkia Suomen kansalaisia laulamaan kello 19 aikaan virsi ”Jumala ompi linnamme”, ja rukoilemaan kansamme ja niiden miesten puolesta, jotka lähtivät Moskovaan neuvottelemaan. Me nuoret tytöt muodostimme sisarpiirin, lauloimme ja rukoilimme. Me mukana olleet muistamme tämän iltahetken elämämme loppuun saakka.
Kaikista ponnistuksista huolimatta sota kuitenkin syttyi herättäen pelkoa ja kauhua. Nuoremmat miehet olivat saanet lokakuussa kutsun sinne jonnekin. Kotirintamalla todettiin: nyt on kysymys meidän suomalaisten olemassaolosta ja isänmaan vapaudesta. Nyt on toimittava. Kaikki me suuret ja pienet halusimme tehdä parhaamme Rakkaan Isänmaamme hyväksi.
Säkylässä oli hyviä, toimivia järjestöjä: Suojeluskunta ja Poikaosasto, Lotat ja Pikkulotat, Maamiesseura ja Maatalousnaiset. Nämä olivat jäsenilleen järjestäneet monenlaisia kursseja ja kouluttaneet heitä erilaisiin tehtäviin, joten tietoa ja taitoa ei puuttunut. Alkoi ilmavalvonta, vartiointi ynnä monet muut tehtävät. Kerättiin huopia, kudottiin sukkia ja leivottiin leipiä eri kylän taloissa. Me pikkulotat pakkasimme niitä laatikoihin. Leivät ja laatikot olivat neliskanttisia, ei pyöreitä. Laatikot punnittiin, päälle kirjoitettiin paino ja missä leivät oli leivottu sekä päivämäärä. Hevosreessä ne vietiin Kauttuan asemalle, sieltä edelleen junaan rintamalle. Kauttuan matkan teki kukin talo vuorollaan, kenellä hevosia oli. Hevosia vietiin myös sotatoimialueelle, kotoammekin vietiin Veikko-niminen hevonen.
Lottien ja Maatalousnaisten ompeluseuroissa kudottiin sukkia, lapasia, sormikkaita, polven ja kaulan lämmittäjiä ynnä muita rintamalle lähetettäväksi. Paketteja tehtiin tutuille ja tuntemattomille sotilaille. Kirjeet kulkivat ja niitä aina odotettiin. Usein oli sensuuri käynyt ja löytyi ylipyyhittyjä paikkoja.
Joulu oli ankea sotajoulu. Joulupäivänä pommitettiin Turkua. Myös Säkylässä oli silloin hälytys.
Tammikuun loppupuolella alettiin tehdä lentokenttää Pyhäjärven jäälle. Sotilaita tuli Säkylään ja heidät majoitettiin Isokylän taloihin. Lottia tarvittiin muonituksiin. Sotilaat ruokailivat Vähäkylän kansakoululla, lentäjät lottakahvilassa ja mekaanikot ja teknikot Laurilan talossa. Säkylän lotilla oli silloin oma kahvila. Säkyläläiset ottivat hyvin sotilaat vastaan lainaten heille kotejaan ja asuen itse ahtaasti. Esimerkiksi Laurilan talossa oli vain yksi huone emännällä ja hänen pienellä pojallaan. Pirtissä ruokailtiin, keittiössä laitettiin ruoka ja lentäjiä asui talon toisissa huoneissa.
Pääemäntänä toimi Vilma Heinilä, myöhemmin Torkkeli. Meitä nuorempia oli auttamassa. Ystäväni Kirsti Nousiaisen (nykyinen Rantala) kanssa usein muistelemme näitä talvisodan päiviä, kun olimme muonittamassa Laurilassa. Apua muonitukseen saatiin myös harjun toiselta puolelta. Vanhempia naisia kävi auttamassa; kaikki halusivat tehdä työtä tämän maan ja kansan hyväksi.
Yritimme laittaa miehille hyvää ruokaa. Pääsiäinen oli tulossa ja päätimme tehdä mämmiä. Toin kotoani maltaita ja ruisjauhoja, keitimme ison padallisen mämmiä ja veimme sen eteiseen yöksi. Aamulla kun menimme töihin niin mämmi tuli meitä ovella vastaan rappusissa. Olimme tehneet virheen, sehän olisi pitänyt vatkata kylmäksi. Meitä nuorempia nauratti, vaikka suuri siivous siitä aiheutui. Pääemännän kunnian päälle se otti, mutta uusi yritys ja miehet saivat hyvää mämmiä pääsiäisenä.
Säkylän naiset suorittivat talvisodan aikana melkoisen urakan. Kaikki kantoivat kortensa kekoon. Ne, jotka omilta kotitöiltään ehtivät, kävivät leipomassa, perunoita kuorimassa, tiskaamassa, ynnä muissa monenlaisissa tehtävissä; töitä riitti aamusta iltaan. Kunnolla kuitenkin kaikesta selvittiin, siitä kertovat kiitoskortit, jotka ovat tallella.
Huhtikuun alussa, jäiden alkaessa heiketä, miehet ja koneet lähtivät. Palaan vielä siihen talveen joka oli kylmä ja luminen. Kaikesta oli huolehdittava, että teollisuus, kauppa ja maatalous ynnä kaikki toimisivat. Oli huolehdittava sairaista ja vanhuksista sekä lapsista. Silloin ei ollut sosiaalihuoltoa. Kyläläiset yleensä huolehtivat toinen toisestaan.
Säkylä oli silloin maatalousvaltainen pitäjä. Karjaa oli paljon ja Säkylässä oli jo silloin isoja karjatiloja. Työtä riitti kaikille, jotka sitä tekemään kykenivät. Suruviestejä rintamalta saapui koteihin, ne hetkeksi pysähdyttivät arkisen työn ja touhun. Sankarihautauksia oli. Vanhemmat Suojeluskuntalaiset ja Poikaosastolaiset, Lotat ja Pikkulotat osallistuivat tilaisuuksiin. Säkylässä oli lottakuoro ja kävimme sankarihautauksissa laulamassa. Kuoron johtaja oli opettaja Aune Heikkilä.
Kotinsa menettäneitä Karjalaisia saapui Säkylään. Heille järjestettiin tilapäiskoteja Säkyläläisistä kodeista. Maaliskuun 13. päivä 1940 oli kirkas, aurinkoinen pakkaspäivä. Laurilan keittiössä kuuntelimme radiota, kun Tanner luki rauhan ehtoja. Ne olivat raskaat kansamme kannettavaksi. Yhdessä itkimme, todeten kuitenkin: ”vielä saamme vetää Siniristilipun salkoon”.
Tästä ajasta on Kerttu Saalasti kirjoittanut kirjassaan ”Anna hänelle nöyrä mieli” näin: ”Suomen kansaa ei talvisodassa henkisesti voitettu. Sillä on luja luottamus elämässä olon oikeuteensa itsenäisenä kansana. Sen tuska oli pakkorauhan jälkeen niin valtavan suuri, että kyynelöivä hiljaisuus lepäsi koko maan yllä ja kuitenkin kansan piti toimia. Koteja kodittomille, turvaa turvattomille, uskoa epäuskoisille. Lohtua murheellisille, rakkaitaan sureville. Kotiin palanneiden myötä palasi tuska ja kaipuu kadonneiden, kaatuneiden ja haavoittuneiden koteihin. Mutta päivät kiersivät kehräänsä, aurinko nousi ja laski, oli opittava elämään näissäkin elämän olosuhteissa.”
Lopuksi totean kaiken tämän jälkeen on suuri ihme että tähän päivään on saatu tulla.
————————————————————————–
Lottana Kerttu päätyi Laurilaan, koulutuskeskukseen muonittamaan. Yhteishenki oli sodan aikana erittäin vahva. Kerttu kertoo, että myös ”punaisina” pidetyt naiset tulivat Laurilaan auttamaan; tiskaamaan ja perunoita kuorimaan. Niin nuoret kuin vanhat tekivät kaikkensa, auttoivat missä vain kykenivät.
Köyliöön pudonneeseen pommikoneeseen liittyen Kerttu muistaa huvittavan tapahtuman. Kun pommikone tammikuussa 1940 liiti Säkylän yllä, olivat Kertun äiti ja kummitäti kotona. He vain totesivat, että ” lentokoneen ääni kuuluu”, kunnes täti parahti: ”herr’ siunatkoon se on ryssä!”
Evakot, jotka Säkylään tulivat, olivat Jääskeläisiä, mutta tulivat Säkylään Pohjanmaalta, suurin osa vasta keväällä. He odottelivat alkuun pääsyä takaisin kotiseudulle. Asennoituminen alkoi muuttua tilojen jakamisen myötä.
Meri- ja ilmavalvonnassa Uudessakaupungissa
Talven 1940-41 Kerttu vietti Oriveden opistolla. Keväällä 1941 kotiinpaluu-matkalla, messukylässä ennen Tamperetta, näkyi paljon saksalaisia vaunuja. Mukana olleet varsinaissuomalaiset pojat totesivatkin: ”jaa-a ei kulu pitkän aikaa kun joudutaan taas menemään”. Pian Kertullakin alkoi taas lottatyö.
Hilma Manninen soitti Kertulle ja tiedusteli kävisikö tälle lähteä meri- ja ilmavalvonta kurssille heinäkuussa. Lea Ojalan kanssa Kerttu lähti kahden viikon kurssille, jossa pidettiin luentoja ja käytiin vesitornissa opettelemassa laivaviestejä. Kurssilla oli tyttöjä maakunnasta, Kiukaisista ja lähettyviltä ja kaikki heistä nukkuivat siskonpedissä. Elokuun lopulla Kerttu aloitti työn Uudenkaupungin edustan linnakkeessa meri- ja ilmavalvontalottana.
Kaksi sotamiestä haki tytöt moottoriveneellä valvontapaikalle. Kerttu ei ollut ennen nähnyt sellaista ja ensimmäisellä kerralla häntä pelotti. Työt aloittaneet lotat olivat kaikki nuoria. Alueella oli harjun päällä sotilaskoti ja sotilaskodin hoitaja, Eevi, asui Kertun ja Erjan kanssa vierekkäisissä huoneissa. Eevi piti tytöistä huolta ja katsoi heidän peräänsä.
Kertulla oli Erjan kanssa vartiovuorot peräkkäin. Tytöt tekivät vuorot aina yhdessä. Illalla toinen aloitti ja toinen nukkui kopin lattialla, jossa oli vilttejä. Tytöt olivat koko ajan yhdessä. Alhaalla olevassa vartiokopissa oli koko ajan vanha mies, joten tytöt eivät olleet täysin keskenään. Miehet kalastivat ja kalaa olikin usein ruoaksi. Tyyne, joka oli työvelvollisena paikalla, keitti velliä valtavassa saunan padan näköisessä astiassa ja tupakka oli aina suussa. Aina kun syötiin, kysyttiin: ”maistuuks tupakka”. Linnakkeella oli väkeä vähän, lähinnä naisia. Alhaalla olleessa vankilassa oli puhelinkeskus, joten siellä myös oli lottia. Valvontalottien vuoro kesti aina 4 tuntia kerrallaan, mutta lentotoimintaa oli vähän. Jokaisesta ohikulkevasta laivasta ja paatista tehtiin merkinnät.
Tytöt palasivat kotiin joulukuun puolivälissä.
Maataloustöitä ja ilmavalvontaa Säkylässä
Kotona työt jatkuivat normaalisti ja kesäisin Kerttu oli aina Mäyränkalliolla ilmavalvontaa suorittamassa. Ilmavalvonnassa oli aina kaksi lottaa kerrallaan. Kalliolla oltiin korkeassa tornissa, josta lähti yksi puhelinlanka. Alueella liikkui myös metsäkaartilaisia ja tytöt jännittivät, että jos miehet sahaavat tornin jalat poikki ja katkaisevat puhelinlangan, ”sitt’on tytöt pulassa”. Kesällä tärkeää oli myös kulovalvonta. Kaikki tornista käsin tehdyt havainnot ilmoitettiin eteenpäin. Lentokoneita meni usein.
Talvisin kerättiin kaikenlaista ja tehtiin mm. polvenlämmittimiä. Evakoille tehtiin ruokaa ja autettiin parhaan mukaan. Myös kylän vanhuksista täytyi pitää huolta. Työtä oli runsaasti.
Kerran äiti oli taas keittänyt isolla padalla evakoille lihakeittoa. Kerttu kertoo: ”Menin sisälle. Meillä oli iso ruokakomero, jossa oli kontti, johon padan saattoi laskea. Tällä kertaa padalla oli suuri valkoinen koira herkuttelemassa lihakeitolla. Se oli koiran juhlapäivä.”
Eräänä päivänä kotiin tuli kirje, joka koski Kertun veljeä, Viljoa. Kirjeessä todettiin, että Viljo oli haavoittunut. Seuraavaksi tuli kirje, jossa oli paperilla sanoja yksi siellä, toinen täällä. Tämä sai äidin hyvin hermostuneeksi ja pian seurasi selvitys, että veli oli haavoittunut päähän.
Sota-aikana matkustaminen ei ollut mahdollista ilman lupaa. Äiti kuitenkin hankki Kertulle luvan. Hän soitti puhelun, jossa totesi, että Kerttu tulee nyt linja-autolla hakemaan lupaa matkustaa Kemiin, veljeä katsomaan, ja te kirjoitatte hänelle sellaisen.
Kun Kerttu näki veljensä, tästä ei näkynyt muuta kuin nenä ja suu. Hoitaja sanoi Kertulle: ”teidän veljenne paranee varmasti, mutta noista muista en tiedä, kun ne ottavat viinaa”. Veljen siirtämistä pohdittiin, mutta hoitaja sanoi, että kun on kerran päässyt rintamalta pitkän matkan takaa tänne toipumaan, niin annetaan olla rauhassa. Tammikuun 16. päivänä 1945 veli palasi kotiin.
Lottatyö olisi ollut kevyempää, kuin maataloustyö, joka oli jäänyt kokonaan naisten harteille. Mm. kanalan ikkunoihin, joita sen toinen seinä oli täynnä, oli joka ilta käytävä laittamassa raskaat tervapaperit. Tämä siksi, ettei minkäänlaisia valoja saanut näkyä ulos. Aamulla ne oli taas käytävä hakemassa pois.
Syksyä 1944 Kerttu kuvaa ankeaksi: ”Oltiin sisaria me lotat” ja järjestön lakkauttaminen aiheutti paljon itkua. Sodan jälkeen koko järjestöstä piti vaieta vuosikymmeniksi, eikä lottien tekemää työtä ole tunnustettu, ennen kuin aivan 90- ja 2000-lukujen myötä.