Haastateltava: Marjatta Hemberg (os. Lähteenoja), synt. 14.3.1928, Kaasimaan maatalo, Pertteli, nyk. Säkylä Haastattelija: Tanja-Annika Aronen Säkylän Talvi- ja Jatkosotamuseo, 21.7.2010
Marjatta Hemberg kertoo olleensa talvisodan syttyessä 11-vuotias. Hänen vanhimman siskonsa, Mairen mies joutui sotaan. Sisko soitti, että tarvitsisi apua pienen vauvan kanssa. Marjatan äiti sanoi, ettei ole muita lähtijöitä kuin Marjatta. Niin Marjatta lähti siskonsa luo kävellen kahdeksan kilometrin matkan. Siskonsa luona hän muun muassa lypsi lehmät. Marjatta muistelee kertaa, jolloin vesi loppui kaivosta. Naapurin rouva tuli auttamaan ja yhdessä hänen kanssaan Marjatta lähti metsäkaivolle hakemaan vettä lehmille.
Omissa muistiinpanoissaan hän kirjoittaa: ”Sillä naapurilla oli pitkä sarssihame. Vedin vesikelkkaa. Siinä oli iso saavi. Kun olimme metsässä, alkoi kuulua venäläisten pommikoneiden hurinaa. Naapurin nainen veti sarssihameen päähänsä, oli kuin metsän kivi. Minulla ei mitään, nojasin puuhun. Ne pommittivat Salon kauppalaa ja leijailivat ympäriinsä.”
Marjatan mieleen on painunut toinenkin muisto venäläisestä lentokoneesta, jonka kohtasi neljä vuotta nuoremman Mirja-sisarensa kanssa. He olivat kävelemässä käsi kädessä Mairen luokse tietä pitkin, kun lentokone lähestyi. Marjatta tunnisti sen venäläiseksi ja sanoi siskolleen: ”Mennään äkkiä ojaan piiloon”. Sisko vastusteli, koska pelkäsi, että ojassa on käärmeitä. Lentokone pudotti korkeutta ja lähestyi heitä puolelta toiselle huojuen. Marjatta muistaa, kuinka koneen ikkunasta katseli ulos mies ase kädessään. Tämä huomasi heidät, katsoi suoraan heihin, hymyili ja nyökytti päätään. Lentokone otti lisää korkeutta ja lensi yli. Kotona Marjatta ihmetteli tapahtunutta. Hänen isänsä sanoi, että ihmisiä ne vihollisetkin ovat. Marjatta kertoo, että tämä tapaus on jäänyt hänelle parhaiten mieleen sodasta. Vielä vanhemmiten hän on nähnyt painajaisia siitä lentokoneesta.
Marjatta kertoo, että lähellä hänen kotiaan Kiikalassa oli lentokenttä, jonne venäläiset monesti laskeutuivat hädässä ja desantteja saattoi majailla ihmisten ladoissa. Ne kulkivat kylillä Marjatan mukaan ihmisten ”peljättävänä”. Marjatta muisteleekin erästä omien sanojensa mukaan ”merkillistä juttua”. Marjatta oli kotona erään ystävänsä kanssa. Äiti ja nuorin sisko olivat kylässä jossakin. Marjatta ja ystävätär istuvat pöydän ääressä ja juttelevat. Oveen kolkutetaan ja siinä samassa tulee sisään mies, joka katselee pää pystyssä ympärilleen. Marjatta muistelee miehen olleen ”kamalan näköinen, joku karkuri”. Mies kysyy: ”Onkos teil tupakkaa”. Marjatta vastaa, ettei ole. ”Onkos teil viinaa?”, mies jatkaa ja Marjatta kieltää taas. Samalla hän hivuttautuu muurin viereen ottamaan käteensä ”ranstakaa” eli hiilihankoa. Marjatta ei kuitenkaan pysty tarttumaan siihen, mutta rohkeasti sanoo: ”Kuulkaa nyt, mun isäni nukkuu tuolla toisessa huoneessa, eikä häntä saa herättää. Se suuttuu.” Mies lähtee ja Marjatta ystävineen näkee karkurin seurassa toisenkin miehen. Marjatta soittaa naapuriin varoitusta: ”Täältä tulee kaks rosvoo. Ne lähti meiltä.” Naapurin poika sanoo, että ”Me tullaan teil. Meit on tääl kaksi.” Naapurin poika tulee ystävänsä kanssa ja loppujen lopuksi kaikki makaavat lattialla, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa koivuhalot käsissä siltä varalta, jos ne karkurit tulisivat takaisin. Pian Marjatan äiti ja sisko palaavat kotiin ja ihmettelet muita lattialla. Aamulla uutisissa Marjatta kuulee kerrottavan, että kaksi vankikarkuria on pidätetty Kuusjoen ja Perttelin rajamailla.
Myös Marjatan kotitaloon otetaan jatkosodan aikaan venäläinen sotavanki nimeltä Nikolai. Nikolai kertoi elämästään. Hän sanoi vihaavansa synnyinmaataan, koska heillä oli lammasfarmi, mutta kommunistit ottivat sen haltuunsa. Sen jälkeen Nikolai meni sirkukseen töihin. Marjatan muistin mukaan Nikolai oli hyvä laulamaan ja iltaisin lauloi ja tanssi pihalla. Nikolai kertoi Marjatalle, miten joutuessaan sotaan häntä peloteltiin, että jos jäisi kiinni, suomalaiset kaivaisivat silmät päästä. Nikolai oli tajuton jäädessään vangiksi. Kun hän heräsi, hän pelkäsi kovasti. Hän avasi silmiään varovasti ja huomasi, ettei vaara uhannut häntä. Sen sijaan suomalaiset sotilaat tarjosivat kahvia ja tupakkaa. Marjatta muistaa, että Nikolai oli laiha kuin luuranko, kun hänet tuotiin heille. Yhtäkkiä hän juoksi metsään, kun hänellä tuli ripuli. Kaikki luulivat, että nyt se vanki karkasi, mutta Marjatan isä sanoi, ettei se siinä kunnossa pysty. Marjatta muistelee Nikolain olleen heillä n. 2 vuotta. Nikolai ei olisi halunnut lähteä. Hän kertoi, että kotimaassaan vankikarkurit laitetaan riviin ojan pientareelle ja joka toinen ammutaan. Vankikarkuri kuljetettiin Salosta junalla Venäjälle, eikä Marjatan perhe kuullut hänestä enää sen jälkeen.
Oli myös sotavankeja, joita Marjatta pelkäsi. Hän kirjoittaa muistiinpanoissaan näin: ”Olin isän kanssa Hakalan pellolla heiniä kokoamassa, apuna oli Ihamäen 2 sotavankia. Pelkäsin niitä kauheasti, mutta isä ei jättänyt minua ja piti silmällä niitä koko ajan. Hovirinnassa oli myös vanki. Kaunelan Sylvi oli auttamassa pellolla ja vanki oli heittänyt Sylvin ojaan. Toiset pääsivät apuun. Ei siis ihme, jos pelkäsin, olin sentään vielä lapsi.”
Marjatan vanhempi sisar Meeri oli lotta ja Marjatta itse pikkulotta. Heidän äitinsä oli ammattiompelija ja teki molemmille lottapuvut. Marjatta Hemberg kirjoittaa näin: ”Minä olin pikkulotta, mutta kuuluin myös maaseudun nuorten liittoon, ja kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliittoon, josta seinällä on kunniavaltakirja. Autoin ihmisiä aina kun ehdin, en ottanut mitään palkkaa. Esim. Santamäen juurikasta harvensin lauantaisin ja sunnuntaisin. Opetin myös lapsille pesäpallopeliä. Vein Kuusjoen järvelle lapsia. Olin itsekin lapsi. Ihmiset olivat kiitollisia kun katsoin lapsia ja autoin paljon. Sain kiitosta. En silloin sitä ajatellut (…) Isä oli paljon vartiossa öisin. Minä vein yöllä 2 aikaan hänelle kahvia ja voileipiä. Ennen Ihamäen koulua oli sellainen mäki ja siellä oli ilmatorjuntaseuranta. Isä oli onnellinen, kun minä pikkutyttö yöllä menin hänen luokseen. Kiikalassa oli lentokenttä ja joskus sinne tuli resantteja (desantteja).”
Marjatan naapurin, Hakalan karjakeittiössä oli inkeriläisiä siirtolaisia asumassa. Marjattaa hävetti, ettei naapuri ollut antanut inkeriläisille huonetta talostaan. Marjatta ja hänen perheensä auttoivat inkeriläisiä monin tavoin ja ystävystyi perheen tyttären, Katrin kanssa. Marjatta kirjoittaa muistiinpanoissaan eräästä Katrin kanssa koetusta tilanteesta: ”Muistan aina Helsinkin suurpommituksen näyn, se näkyi meille. Katri oli meillä saunassa, kannoimme vettä kaivosta, katsottiin kun taivas oli ihan punainen ja leiskui. Se oli kauhea. Jylinä kuului Helsinkistä Pertteliin asti.” Katrin perhe ei jäänyt Suomeen, vaan lähti Ruotsiin ja pääsikin perille, vaikka heitä kuljettanut laiva upposi. Myöhemmin Marjatta on vieraillut Katrin luona Ruotsissa.
Marjatta kertoo myös vuonna 1944 kotona tapahtuneesta loukkaantumisestaan. Marjatta meni äidin pyynnöstä navettaan pudottamaan lehmille heiniä. Hänellä oli jalassaan puupohjaiset pula-ajan kengät, jotka luistivat tikkailla. Marjatta putosi syöttöpöydälle lehmien eteen ja oli puolitoista tuntia tajuttomana. Lehmät nuolivat häntä ja hän herätessään niiden hörähtelyyn. Hän huusi apua, mutta kukaan ei kuullut. Viimein Marjatan sisko kuuli avunhuudot kaivolla ollessaan, ja yhdessä äitinsä kanssa he raahasivat Marjatan sisään. Marjatta joutui makaamaan pari kuukautta sängyssä, kun ei saanut liikuteltua kuin vähän käsiään. Hän toipui kyllä, mutta lääkäri julisti hänelle 46 prosentin invaliditeetin myöhemmin.
Sodan jälkeen Marjatta kävi ompelualan koulun ja yhden talven kankaankudonnan kurssin. Marjatta ei halunnut oppikouluun, vaikka hän oli hyvä koulussa. Hän halusi jäädä kotiin auttamaan äitiä ja isää. Kun hänen isänsä kuoli, Marjatta vastasi tilanpidosta kunnes vuonna 1950 meni naimisiin ja talo myytiin. Siitä lähtien hän toimi ompelijana Turussa ja hänellä oli paljon asiakkaita. Vuonna 1963 Marjatta Hemberg muutti upseerimiehensä kanssa Säkylään. Säkylässä Marjatta toimi vaatetusliikkeissä (mm. Sokoksella, Kytömaalla ja Kulmapuodissa) myyjänä ja ompelijana. Nykyään hän on eläkkeellä.