Sota-ajan lapsen kertomus
Olen Rauni Anneli Lehtinen os. Joensuu synt 13.7.1932. Isäni ja äitini ovat Lahja ja Einar Joensuu. Kotimme oli Muolaan pitäjässä, Kilteen kylässä. Olimme talvi-sodan ajan Loimaalla ja palasimme Karjalaan huhtikuussa 1942. Siellä oli vielä paljon lunta, kun kahlasimme sinne kotimäelle. Näky oli surullinen, asuinrakennus, sauna, navetta ja aitta kaikki oli poissa. Olimme muuttaneet uuteen kotiin kun olin neljävuotias.
Menimme Hintsasen taloon joka oli säilynyt ehjänä ja siellä asui ensimmäinen kotiin palannut perhe. Muistan että heillä oli kirves oven pielessä desanttien varalta, joita siellä liikkui. Isä rakensi ensimmäisenä kesänä saunan ja väliaikaisen navetan. Saunassa asuimme ja isä teki ”korsusaunan” mäen rinteeseen, ja siellä saimme kylpeä. Kun tuli syksy, muistan kuinka äiti peitti ikkunan viltin kanssa vaikka ei ollut kuin öljylamppu. Sen takia ettei vain näy valoa kun siellä liikkui desantteja jotka tekivät pahojaan ja pelkäsin niitä.
Kerran oli kaksi desanttia pudotettu sinne valtion metsään talvella ja oli paljon lunta eivätkä he löytäneet sitä varjoa jossa oli ruuat, sukset ja muut varusteet. Varjo oli jäänyt sinne isojen puiden latvoihin. Kun varusteita ei löytynyt toinen desantti oli tappanut toverinsa ja kypsentänyt lihan kypärässä käyttäen aivoja rasvana. Syötyään parhaat palat desantti meni Leipäsuolle ja antautui. Häneltä kysyttiin että miltäs ihmisliha maistui ja oli sanonut ettei siinä kehumista ollut. Olen nähnyt valokuvan tästä syödystä kun ruumis oli nostettu puuta vasten ja pidetty siinä pystyssä.
Isä haki rakennustarvikkeet Loimaalta kun ei Karjalasta vielä saanut. Hän osti samalla kaksi kanaa kun oli saanut yhden kanan Värrin emännältä Karjalaan lähtiessä mukaan. Kana oli junassa penkin alla korissa ja pelkäsin kovin että se rupeaa pitämään ääntä niin se viedään pois. Karjalassa sai pitää yhden kanan henkeä kohti niin ettei siitä tarvinnut luovuttaa kansanhuollolle munia.
Kesällä 1943 saimme kaksi rakennusmiestä Orimattilasta asuinrakennuksen tekoon ja sinne pääsimme muuttamaan syksyllä. Saunaan muutti nuori äiti kolmen pienen lapsen kanssa. Isä ja äiti kävivät Viipurista ostamassa huonekalut.
Olimme onnellisia uudesta kodistamme, mutta onnea ei kestänyt kauaa kun rupesi taas rajalta kuulumaan jylinä ja lentokoneet lensivät ja pudottivat pommejaan. Maataistelu-koneet tulivat metsän takaa tyhjästä niin alhaalla että kun olimme pihalla näin lentäjän profiilin. Ne ampuivat meitä konekivääreillä, hylsyt vain ropisi, mutta meihin ei osunut. Pelkäsin niin kovin että seisoin kellarin rapuilla ja huusin aina äitiä sinne kun kuulin pommikoneen ääniä.
Meidän korsusaunaan tuli rintamalta viisi sotilasta, joiden hermot oli pettäneet ja näin kuinka he pelkäsivät.
Kilteen kylästä olivat asukkaat jo lähteneet ja kuulin kun aikuiset puhuivat että tuo tyttö tulee hulluksi, hänet pitää lähettää pois. Äiti oli ajatellut että menemme yhdessä lehmien kanssa, mutta kun he kävivät Leipäsuon asemalla ja kuulivat että sieltä lähtee ratavartija, joka oli saanut oman härkävaunun, johon sai lehmät, sian ja kaikki eläimet. He kysyivät pääsisinkö heidän kanssaan Parolaan. Kun he tulivat kotiin ja sanoivat että pääsen heidän kanssaan. Äiti teki eväät mukaan ja lähdin 14.6.1944 kolmen minulle tuntemattoman vanhuksen kanssa.
Kun pääsimme Säiniölle, joka on viimeinen asema ennen Viipuria, niin tuli hirveä Viipurin pommitus joka kesti monta tuntia ja minä pelkäsin ja vapisin. Säiniöllä oli kolme pitkää evakkojunaa joista ihmiset juoksivat metsään suojaan. Vanhat ihmiset eivät lähteneet joten olimme koko kaksi vuorokautta siellä härkävaunussa kun emme päässeet kotiinkaan ja Viipurin ratapiha oli pommitettu rikki ja polttoainesäiliöt paloivat.
Äiti ja isä olivat katsoneet kotimäeltä Viipurin liekkejä ja tuhoa ja olivat varmoja että meidän juna oli ehtinyt Viipuriin ja minä olin siellä kuolleiden joukossa.
Kun sitten ratapiha oli korjattu niin pääsimme jatkamaan matkaa joka kesti pari vuorokautta. Sitten saavuimme Parolaan, enkä muista siitä ajasta mitään missä olin ja mistä sain ruokaa ja nukuin. Luultavasti olin tämän ratavartija Vahvaselän ja hänen vaimonsa kanssa koska välillä paimensin heidän lehmiään tien varressa.
Sen muistan hyvin kun kaksi viikkoa kävin katsomassa Parolan asemalla kun evakkojunia tuli, että oliko äiti ja isä mukana. Sitten yhtenä aamuna kahden viikon päästä siellä oli sellainen avovaunu missä ei ollut seiniä ja näin siellä meidän kylän naisia jotka olivat siellä lehmien kanssa ja äiti oli siellä. Voi sitä riemua, kaikki oli hyvin kun näimme toisemme.
Meidät vietiin Parolasta Luopioisiin Haapamäen kartanoon jossa oli talouskoulu. Meidät otettiin hyvin vastaan, isäntä ja emäntä olivat ystävällisiä meitä kohtaan. Saimme asuttavaksemme huoneen johon tehtiin tiilestä hella että saimme keittää itse.
Kävin koulua Pälkäneen puolella Sappeen koulussa ja olin siellä syyslukukauden 1944 ja keväällä 1945 huhtikuussa muutimme Humppilaan ja jatkoin siellä kevätlukukauden loppuun. Kun olen ujo ja arka ovat nämä koulujen vaihtamiset kesken vuotta olleet vaikeita kun ei ollut ketään tuttua.
Olimme Humppilassa Kinoksen talossa, jossa jaoimme pakarin toisen perheen kanssa. Me saimme oman kamarin ja toiselle perheelle ja pakariin tehtiin kovalevystä sellainen seinä jonka yläosa oli avonainen ja keittiö oli yhteinen. Isäntäväki oli mukavia ja ystävällisiä. Viivyimme Humppilassa vuoteen 1947 jolloin muutimme Jokioisille. Olimme saaneet sieltä maapaikan Karjalaan jääneen tilalle. Kävin Jokioisilla jatkokoulun, kuudes koulu.
Taas alkoi rakentaminen isälle, kolmatta taloa eläessään, eläinten ja kaiken muun hankkiminen. Isä sairastui ja kun minä en halunnut jatkaa niin 1957 muutimme Turkuun.
Olin mennyt naimisiin Raimo Lehtisen kanssa 1953 ja saimme Pirjo Annelin 1955. Pekka Juhani syntyi Turussa 1962. Täällä olen asunut yli puolet elämästäni ja täällä on nyt kotini. Mutta kyllä se Karjalan paikka on se missä on minun juureni. Olen käynyt siellä neljä kertaa ja siellä on tyhjät kivijalat jossa puut kasvavat. Isän raivaamat pellot kasvavat metsää, se on pyhä maa minulle.
Nyt kun ajattelen jälkeenpäin sitä kun menimme Karjalaan takaisin niin se reissu olisi saanut jäädä tekemättä kun siellä oli paljon sellaista jota lapsen ei olisi tarvinnut nähdä ja pelätä. Koulumatkat olivat vaikeita ku ei ollut kumisaappaita, ojat olivat tukossa ja vettä oli tiellä polveen asti. Isommat pojat kantoivat meitä pinempiä. Koulumatkoilla kävimme suolla katsomassa venäläisten sotilaiden ruumiita, joita ei vielä ollut korjattu pois. Siinä oli viisi ruumista joita korpit hakkasivat. Kun tiellä oli vettä rautatiehallitukselta pyydettiin meille sellainen ”passi” misä oli valokuva ja lupa kulkea rautatietä pitkin ja loppumatkan kuljimme metsäpolkua kotiin. Kun näistä asioista ei koskaan puhuttu, jäivät ne möykkynä tunne rintaan, josta ne vanhana muistuvat ja ovat elävästi mielessä. Ne ovat minun elettyä elämää, mikä seuraa minua loppuun asti.
