SÄKYLÄN TALVI- JA JATKOSOTAMUSEO Haastateltava: pioneeri, maanviljelijä Väinö Olavi Mäkelä, s. 14.1.1923 Haastattelijat: Ilpo Nurmi ja Laura Järvenpää
Veteraani Väinö Mäkelä
Väinö Mäkelän ikäluokan kutsunnat olivat joulukuun 17. päivänä vuonna 1941. Lähtö koulutukseen Korialle tapahtui kuukausi myöhemmin, tammikuun 17. päivä 1942. Korialla koulutettavat olivat toukokuuhun asti, mutta Väinö sairasti Korialla tulirokon ja oli pitkään sairaana. Koulutus meni hänen sanojensa mukaan ”vähän pipariksi, mutta osasin kuitenkin jo hommat, koska olin suojeluskunnassa poikaosastossa”. Alokasaikana ei ollut vaikeuksia, mutta rokon takia pioneerikoulutus jäi huonoksi. Sitä oppi vuosien aikana tekemisen myötä. Korialta Väinö lähti sotamiehenä, mutta yleni pian korpraaliksi.
Korian koulutuksen päätyttyä Väinö lähti toukokuun 19. päivä Kiestinkiin, pioneeripataljoona 15:een. Matka Kiestinkiin kulki junalla Oulun kautta. Perillä oli saksalaisia, joihin uudet tulokkaat tutustuivat. Myös saksalaisilla oli vaikeuksia korvessa suon keskellä, mutta Väinö muistaa heidän jakaneen limppunsa Korialta tulleiden kanssa. Ei kestänyt kauan kun Kiestingin suunta jäi vallan saksalaisille. Väinön ryhmä jatkoi kesäkuussa 1942 Uhtuan suunnalle, ei kuitenkaan etulinjaan.
Kiestingissä haavoittunut Taisto Tamminen oli kerinnyt näkemään vilauksen tuoreista pioneereista ja tokaissut: ”sinne tuli Säkylän pikkupojat”. Tamminen oli 1918 syntynyt Säkyläläinen.
Syyskuussa he siirtyivät edelleen Juntusrantaan. Sinne tehtiin isoa varastoaluetta ja yksi joukkue oli sijoitettuna sinne vuoden loppuun saakka. Tehtiin etulinjatöitä sekä raivausta ja miinoittamistakin jonkun verran. Majoitus oli Juntusrannassa teltoissa. Suuret hyökkäykset olivat parhaillaan meneillään, ja venäläiset meinasivat valloittaa Kiestingin takaisin. Elämä oli hyvin liikkuvaa ja miinoituksia tehtiin vuorokauden ajasta riippumatta, koska toukokuun lopulla ei enää öisin ollut pimeää. Lisäksi pioneerit tekivät tietöitä.
Juntusrannan rakennushommat jatkuivat vuoden loppuun. Joulun aikaan miehet olivat jo parakissa, jonka naapurissa oli lottakanttiini. Lotat järjestivätkin ikimuistoisen joulujuhlan kanttiinissa, onnistuivat saamaan aikaan todellisen joulun tunnelman. Vuoden vaihduttua Juntusranta jäi kuitenkin taakse.
Vuoden 1943 tammikuun 6. päivä koitti Väinölle Äänisen rannalla. Siellä päätyönä oli Äänisen jään miinoittaminen. Heposaari sijaitsi n. 10 km suomalaisten puolelta ja siitä 800 m päässä alkoi venäläisten saariryhmä joka jatkui järven toiselle puolelle. Tähän väliin upotettiin jäähän ARSA-pulloja, siltä varalta, että vihollinen lähtisi ylittämään järveä. Miinoja ei jouduttu koskaan räjäyttämään. Koko pataljoona oli Äänisniemellä ja komppania kävi alueen saarissa.
Tehdyissä miinakentissä oli sähkösytytys, jota piti välillä käydä tarkastamassa. Heposaareen, 10 km päähän, lähti aina kaksi miestä tarkastusreissulle. Reitti oli tarkkaan määrätty; suoraan jään poikki kulkeminen oli kielletty, koska vihollisella oli siihen suora näköyhteys. Määrätty reitti jäi saaren varjoon. Kaksi miestä tekivät kuitenkin virheen Marjan päivänä 1943, pois lähtiessä he oikaisivat ja palasivat suorinta reittiä. Vihollisella oli hyvä näkyvyys ja sieltä tuli kolme moottorikelkkaa, jotka ottivat miehet vangiksi. Toinen pääsi vapaaksi sodan jälkeen.
1943 kesäkuun alussa Väinö meni Panssaridivisioonan mukana Kuittilahdelle. Lokakuussa tie jatkui Äänislinnaan, jossa oli paljon koulutusta ja muutama säkyläläinenkin samassa joukossa. Koko divisioona oli nuorta porukkaa.
Divisioona siirtyi helmikuussa 1944 Viipuriin. Väinön osasto oli alkuun Sorvalissa. Helmikuun 17. päivänä oltiin Pyöreässä Tornissa. Oli Väinön päivä. Laulettiin siellä, se oli yhteislauluravintola. 20 vuotta jälkeenpäin näin aseveljen, joka kysäisi: ”oleks käyny Väinön päiviä viettämässä Pyöreässä Tornissa”. Hän muisti yhä tapahtuman.
Talin asemalla oli linnoitustöitä ja siellä pioneerit tekivät räjäytyksiä. Jääkäripataljoonalle aika oli rankkaa, koska he kaivoivat taisteluhautoja ja sen päälle oli iltapäivällä harjoitukset. Kesäkuu oltiin Kuuterselässä.15. päivän myötä sieltä sitten keräännyttiin pois. Viipurissa ollessa Väinö pelkäsi eniten koko sodan aikana. Vihollisella oli huomattava ylivoima ja ”viheliäisiä” koneita oli paljon. Viipurin menetys oli kova isku.
Kesäkuun 20. päivä Väinön osasto oli illalla Juustilan sululla. Aamulla sululle tuli pommitus, jolla pyrittiin tuhoamaan silta. Pommit menivät kuitenkin ohi.
Sitten tuli siirtyminen Talin-Ihantalan alueelle, josta koko divisioona lähti kesäkuun 30. päivänä. Väinö muistaa Tali-Ihantalaan jääneen komppanianpäällikön, Raimaan, reiluna miehenä ja kunnollisena päällikkönä.
Tästä eteenpäin ei Väinön kohdalle sattunut ”kovin ankeita paikkoja, oltiin vähän niin kuin jalkaväen hommissa, ei ollut pioneerihommia”. Elokuu kului Enson lähellä. Ja syyskuun 4. päivä tuli aselepo. Ruuhikalustoa ryhdyttiin saman tien lastaamaan ja lähdettiin pohjoiseen miinoja raivaamaan.
Kun raivausosasto lähti Pudasjärveltä, tuli eteen kyltti, jossa todettiin, että tästä alkaa 8 km pitkä miinakenttä. Tosiasiassa pituutta oli 80 km ja enemmänkin. Saksalaiset olivat olleet tehokkaita. Ranualta he menivät suota myöden Rovaniemelle. Siitä jäi mielikuva, että Ranualla ei voi olla muuta kun suota. Myöhemmin Väinö näkikin tilaston jossa luki: Ranua, 85% suota. Vuotsossa lähdettiin takaisin päin.
Väinö selvisi sodasta ehjänä. Vuosalmella tuli kivi selkään, mutta sekään ei tehnyt vahinkoa. Ruoastakaan ei missään vaiheessa ollut pahaa puutetta. Suomussalmen aikana partioreissulla lentokone toi muonaa, ja eräänä kertana he pääsivät hirven jaolle.
Mieleenpainuneimmaksi johtajaksi Väinö mainitsee panssaridivisioonan komentajan kenraalimajuri Laguksen, tai Laakuksen. ”Sitä kunnioitettiin ja se oli hyvä johtaja, kova. Sen näki aika edessäkin”. Ja lisäksi Laguksella oli sivuvaunullinen moottoripyörä.
Tupakka-annokset olivat sotilaille kovaa valuuttaa. Väinö itse vei suurimman osan kotitaloon työmiehelle, joka oli kova tupakkamies. Eräs toinen miehistä pelasi tupakat ja rahat ja heti kun voitti, lähetti kaiken kotiin. Kun kuivamuonan mukana oli Koskenlaskijaa, miehet pelasivat senkin.
Väinö kertoo, että ensimmäinen ajatus sodan päätyttyä oli: ”Olipa hyvä että se loppui”. Väinö harmittelee, että nykyisen nuoren sukupolven tiedot sodasta ovat kovin hataria, ellei olemattomia.
