Evakuointi

Syyskuussa 1944 solmittiin Moskovassa välirauha Suomen, Neuvostoliiton ja Iso-Britannian välille. Rauhanehtoihin kuului useiden alueiden luovutuksia, kuten jatkosodan aikana vallatut Karjalankannas, Laatokan pohjoispuoli ja Kuusamon ja Sallan väliset alueet. Muita luovutettuja alueita olivat Porkkala ja Petsamo. Välirauhansopimuksen astuttua voimaan jouduttiin evakuoimaan vielä luovutettavilla alueilla asuvaa väestöä, jota oli yhteensä runsaat 130000 henkeä.

Jo ennen rauhansopimusta menetetystä Karjalasta oli evakuoitu pääosa siviiliväestöä. Yhteensä luovutetuilta alueilta siirtyi muuhun Suomeen noin 420000 henkeä, mikä vastasi 11 % maan väkiluvusta. Melkoinen osa karjalaissiirtoväestä lähetettiin Pohjanmaalle, josta he siirtyivät myöhemmin vakinaisempiin asuinpaikkoihin ympäri Suomea. Pohjanmaa oli tärkein pakopaikka myös pohjoisimmista lääneistä luovutusten tai Lapin sodan vuoksi tulleiden. Pohjanmaan lisäksi pohjoisimmista lääneistä siirryttiin evakkoon hetkellisesti Ruotsin puolelle.

Vuonna 1945 säädettiin maanhankintalaki, jonka myötä muodostettiin uusia asutustiloja siirtoväelle ja rintamamiehille. Siirtoväestä noin 50000 henkeä haki uutta maata itselleen. Siirtoväki sai uutta maata suomenkielisistä kunnista, sillä ruotsinkieliset kunnat halusivat säilyttää kielisuhteet kuntien sisällä ja välttää ruotsinkielisten kuntien suomalaistamisyrityksen.

Osa siirtoväestä pääsi palaamaan koteihinsa. Lapin sotaa paenneet palasivat lähes kaikki kesään 1945 mennessä aloittamaan vuosikymmenen kestänyttä jälleenrakennustyötä. Porkkalan asukkaat joutuivat odottamaan pääsyä kotiseudulle tammikuuhun 1956 saakka. Porkkalan luovutus takaisin oli suuri yllätys porkkalalaisille, jotka karjalaisten ja lappilaisten tapaan olivat uskoneet menettäneensä kotiseutunsa lopullisesti. Porkkalan luovutus herätti hetkellisesti toiveita myös Karjalan palautuksesta, mikä ei kuitenkaan toteutunut.

Myös muualla Euroopassa monet joutuivat jättämään kotiseutunsa syksyllä 1944. Suomessa evakuointi onnistuttiin tekemään järjestyneesti, eikä samanlaisia raakuuksia nähty Suomessa kuin muualla Euroopassa. Luovutetuille alueille ei jäänyt oikeastaan ketään vaan kaikki siirtyivät kanta-Suomeen ja löysivät uuden kodin.

Pula-aika

Kun sodasta siirryttiin rauhaan, Suomessa jatkui yhä pula-aika ja valtion johtama säännöstelytalous. Pula-aika jatkui vuoteen 1954 saakka, jolloin sokerin ja kahvin säännöstely päättyi. Tiukimmillaan elintarvikkeiden säännöstely oli vuosina 1941 – 1945. Sodan jo päätyttyä jouduttiin hetkellisesti säännöstelemään jopa perunaa, joka oli pula-ajan ruokavalion perusta. Ruoan lisäksi sodan päättymisen jälkeen oli pulaa myös kaikesta muusta kuten asunnoista, raaka-aineista ja lämmitykseen tarvituista polttopuista.

Ruokaa ei ainoastaan säännöstelty, vaan sen tuotantoa myös muutettiin. Elintarviketeollisuus lisäsi yhteistyötä yliopistojen ja alan johtavien asiantuntijoiden kanssa, joka johti siihen, että alettiin valmistaa yhä vähemmistä ja kelvottomimmista raaka-aineista kohtuullisia ja paremmin säilyviä elintarvikkeita. Näin syntyivät muun muassa RaNa-tuotteet (Ravinto ja nautintoaine-tuotteet).

Pula-aikana syntyi mustan pörssin kauppaa, sillä sitä estämään säädetty hamstrauslaki jäi riit-tämättömän valvonnan vuoksi tehottomaksi. Mustan pörssin kauppa syntyi, koska kansalaiset kokivat oikeutenaan ostaa elintarvikkeita säännöstelyn ohi, koska kansanhuoltoministeriö ei pystynyt niitä riittävästi toimittamaan. Mustasta pörssistä sai ostaa lähes kaikkia säännösteltäviä tuotteita, mutta niistä piti maksaa moninkertainen hinta viranomaisten määräämään hintaan nähden. Jatkosodan alkamisen jälkeen noin kolmannes viljasta ja rasvasta myytiin mustassa pörssissä.

Talkootyöt olivat olennainen osa pula-aikaa ja siksi niin nuoret kuin vanhat osallistuivat talkootöihin. Talkootyötä tehtiin niin polttopuiden hakkaamiseksi kuin rintamamiestalojen rakentamiseksi. Pahin pula alkoi hellittää vuoden 1946 kevään jälkeen, kun sadot paranivat ja asevelitaloja alkoi valmistua. Seuraavina vuosina säännöstelyannokset suurenivat edelleen, ja kun tavaraa alkoi olla riittävä määrä tarpeeseen nähden, asianomaisen tuotteen säännöstely lopetettiin .

Asekätkentä

Moskovan välirauhassa, joka solmittiin 1944, määrättiin rauhanehtoina muun muassa Suomen armeijan saattaminen rauhanajan vahvuuteen sekä Neuvostoliiton mielestä fasistisluontoisten järjestöjen kuten Suojeluskunnan lakkauttaminen. Edellisten rauhanehtojen vuoksi alettiin pelätä sitä, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Puolustuslaitoksen päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä antoi esikuntaupseereille salassa pidettäviä määräyksiä sissiarmeijan kokoamisesta ja aseiden hajakätkennästä. Suomen marsalkka Mannerheim hyväksyi hankkeen kuultuaan siitä kenraali Airolta, mutta jättäytyi hankkeen ulkopuolelle.

Suunnitelmana oli muodostaa 34 suojeluskunta-alueen tilalle sissiyksiköitä. Jokaisen yksikön tehtäväksi tuli piilottaa osa sotatarvikkeista, jotka koottaisiin suojeluskunta-alueiden varastoihin, kun puolustuslaitoksen demobilisointi alkaisi. Näin sissiyksiköille jäisi aseistusta taisteluun mahdollista miehitysarmeijaa tai Moskovan asettamaa nukkehallitusta vastaan. Jokaiseen sissiyksikköön valittiin meritoituneita ammattisotilaita, jotka olivat palvelleet vähintään pataljoonan tai patteriston komentajana. Tunnustettujen ja kokeneiden ammattisotilaiden käyttö sissiyksiköiden päällikköinä oli luonnollista, sillä jokaisen yksikön päällikön oli tarpeen vaatiessa johtamaan alueellista joukkoaan täysin itsenäisesti.

Aseiden kätkennän toteutus aloitettiin marraskuun alussa, kun armeijan kotiutukset alkoivat. Alkukevääseen 1945 mennessä oli aseet, ammukset, muonat ja muu välttämätön piilotettu 35000 miehen sissiarmeijaa varten ympäri Suomea ja alueelliset aseistetut sissiyksiköt syntyneet. Asekätkentä ei pysynyt kuitenkaan enää kauaa salassa, sillä hanke paljastui toukokuussa Oulun lähistöllä, kun muonaa sissiarmeijan varastosta varastanut sotilas kiinnijäätyään ilmoitti hajakätkennästä valvontakomission Oulun toimistoon. Helsingissä hotelli Tornissa majaansa pitänyt valvontakomissio ryhtyi selvittämään asiaan. Puolustuslaitoksen komentaja kenraali Erik Heinrichs joutui eroamaan ja kenraali Airo pidätettiin.

Asekätkentä oli täysin laillinen operaatio. Neuvostoliiton ja kotimaisten kommunistien painostuksen seurauksena säädettiin taannehtiva laki, jonka avulla nostettiin syytteet yli 2100 henkilöä vastaan. Lähes 1500 heistä tuomittiin vapausrangaistuksiin, joista suurin osa oli ehdollisia. Ankarimman rangaistuksen saivat eversti Nihtilä ja everstiluutnantti Haahti, jotka tuomittiin kumpikin 5 vuodeksi kuritushuoneeseen. Oikeudenkäynnin päätyttyä suurin osa aseista oli suomalaisten viranomaisten mukaan löydetty.

Sotakorvaukset

Moskovan välirauhansopimukseen vuodelta 1944 kuului myös ehto, jossa Suomen oli maksettava Neuvostoliitolle seuraavan kuuden vuoden aikana sotakorvauksia 300 miljoonan kultadollarin arvosta. Sotakorvausten arvoa ei laskettu silloisen dollarin arvon mukaan vaan vuoden 1938 kultadollarin arvon pohjalta, jolloin korvausten arvo vuoden 1944 dollareissa oli todellisuudessa korkeampi noin 400 miljoonaa dollaria. Sotakorvausjärjestelmä perustui tavarantoimituksiin eikä käteismaksuun, sillä Neuvostoliitolla oli puutetta laadukkaasta tavarasta, kun sen oma teollisuus oli yhä sotatilassa.

Suomen tavoite neuvotteluissa oli saada mahdollisimman suuri osa tavarantoimituksista metsäteollisuuden tuotettavaksi. Neuvostoliitto yllätti Suomen vaatimalla, että 2/3 tavarantoimituksista tulisi olla muuta kuin metsäteollisuuden tuotteita, kuten metalli-, kone ja laivanrakennusteollisuuden tuotteita. Ensimmäisen sotakorvausvuoden aikana Suomella oli ongelmia uusien tuotteiden valmistamisessa, joten puutavaran ja teollisuustuotteiden lisäksi jouduttiin luovuttamaan neljäsosa kauppalaivastosta. Loppuvuodesta 1945 Neuvostoliitto pidensi sotakorvausten maksuaikaa kahdella vuodella, jotta se saisi korvauksina mahdollisimman laadukkaita ja uusia tuotteitta.

Suomen valtiolle ensimmäiset sotakorvausvuodet olivat raskaita, sillä ne veivät päälle kuudesosan valtion budjetista. Koska Suomi selviytyi hyvin ensimmäisistä ja korvauksiltaan arvokkaammilta vuosilta niin Neuvostoliitto vähensi jäljellä olevien korvauksien arvon puoleen. Lopulta Suomen sotakorvausten arvoksi muodostui 226,5 miljoonaa vuoden 1938 kultadollaria. Viimeinen sotakorvausjuna ylitti rajan 18. syyskuuta 1952.

Sotakorvauksena Suomesta Neuvostoliittoon vietiin yli 500 alusta, 50000 sähkömoottoria, 1 000 muuntajaa, 700 kapearaiteista veturia sekä lukuisia määriä kokonaisia tehtaita, puutavaraa, paperia, nostureita, nostimia ja hissejä. Sotakorvaukset laajensivat metalliteollisuuden merkitystä Suomen taloudessa ennestään. Lisäksi sotakorvausten jälkeen Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa kasvoi. Tosin Neuvostoliiton kauppa olisi saattanut kasvaa ilman sotakorvauksia, sillä Neuvostoliitossa oli kysyntää suomalaisen metalliteollisuuden tuotteille. Sotakorvauksien positiivisia vaikutuksia on usein yliarvioitu, mikä saattaa johtua siitä, että poliittinen johto on halunnut sotakorvauksille poliittisen tuen. Sotakorvausten vaikutus talouteen oli positiivinen ja on todettava, että suomalaiset voittivat täyden itsenäisyytensä takaisin maksamalla sotakorvaukset.

Suojeluskuntain ja Lotta Svärdin lakkauttaminen

Moskovan välirauhansopimuksessa syyskuussa 1944 Suomi sitoutui ”hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (facisminluontoiset), poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa”.

Valvontakomission saavuttua Helsinkiin valvomaan rauhansopimuksen noudattamista komission puheenjohtaja A. Ždanov jätti Suomen puolustusministerille R. Waldenille lokakuun toiseksi viimeisenä päivänä 1944 jyrkkäsanaisen vaatimuksen suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta 7.11.1944 mennessä. Neuvostoliiton vaatimus osittain yllätti poliittiset päättäjät, puolustusvoimain johdon kuin suojeluskuntalaisetkin, sillä vuonna 1927 annetun lain mukaan suojeluskunnista oli tehty osa tasavallan sotavoimia. Suojeluskunnat olivat siis täysin hallituksen käskettävissä ja käytettävissä oleva puolustuslaitoksen laillinen osa.

Eduskunta sääti nopeasti suojeluskunnat kieltävän lain ja puolustusministeriö määräsi 6.11.1944 järjestön lakkautetuksi. Suojeluskuntajärjestön ja sen piirien varallisuus siirrettiin valtiolle tai järjestöille kuten Suomen punaiselle ristille. Suojeluskuntapiirit siirtyivät osaksi puolustuslaitosta ja niiden nimet vaihdettiin sotilaspiireiksi. Suojeluskunnan tärkeä liikuntakasvatuksellinen sekä valistustyö lakkasivat kokonaan.

Suojeluskuntien lakkauttaminen ei kuitenkaan riittänyt Neuvostoliitolle, vaan se vaati myös Lotta Svärd -järjestön lakkauttamista, sillä järjestö oli toiminnassaan kiinteästi sidottu suojeluskuntajärjestöön. Vaikka järjestö oli juridisesti Puolustusvoimien osa, hallitus määräsi 23. marraskuuta järjestön lakkautettavaksi. Samalla Lotta Svärd -järjestö yritti vielä muuttaa sääntöjään, jotta toiminta voisi vielä jatkua. Sääntöuudistuksesta huolimatta järjestö lakkautettiin, mutta suurin osa varoista ehdittiin siirtää vasta perustetulle Suomen Naisten huoltosäätiölle, joka alkoi hoitaa ruokapalvelua koko maassa ja palkkasi entisiä lottia tukeakseen näiden toimeentuloa.

Suojeluskuntajärjestö ja Lotta Svärd -järjestöjä ei sanan varsinaisessa merkityksessä koskaan perustettu, vaan ne syntyivät olosuhteiden pakosta turvaamaan Suomen vapautta ja itsenäisyyttä. Muuttuneiden olosuhteiden pakosta ne myös lakkautettiin, vaikka ne olivat vajaan 30 vuoden toimintavuotensa aikana turvanneet toiminnallaan Suomen kansan elämäntavan jatkumisen. Järjestöjen historia jätti jälkeensä vaikuttavan todistuksen suomalaisten järkkymättömästä isänmaanrakkaudesta ja maanpuolustustahdosta.

SANKARIVAINAJAT, SOTALESKET JA SOTAORVOT

Talvi-, jatko- ja Lapin sodan aikana suomalaisia menehtyi lähes 100000 sotatoimien seurauksena, mikä oli yli 2,6 % maan väestöstä ennen talvisodan alkua. Yli 90000 miehen kaaduttua rintamalla monet suomalaiset menettivät isänsä tai aviomiehensä. Kotirintamalla menehtyi pari tuhatta henkeä, joista merkittävä osa oli naisia ja lapsia. Monet vanhemmat menettivät lapsensa sodan päätyttyä, sillä yli 15000 muihin pohjoismaihin lähetettyä orpoa jätti palaamatta kotimaahansa. Osa sotaveteraaneista haavoittui siten, että he vammautuivat pysyvästi, mutta osa vain väliaikaisesti.

Sodan jälkeen sotaorpoja ja sotaleskiä alettiin tukea monin eri tavoin. Valtiolta sotaorvot saivat huoltoeläkettä ja yhteiskunta tuki sotaorpojen kouluttamista. Myös muut lukuisat tahot pyrkivät helpottamaan sotaorpoja. Näistä tärkein oli sotaleskien perustama Kaatuneitten Omaisten liitto, joka järjesti muun muassa kesäleirejä sotaorvoille. Vaikka sodan runtelemassa maassa järjestettiin taloudellista apua sotaorvoille, niin isän menettäminen aiheutti kaipuuta ja moni joutui elämään ilman aikuisen antamaa turvaa, sillä sotalesket saattoivat etääntyä aviomiehen kaipuussaan lapsistaan.

Kaikki menehtyneet sankarivainajat pyrittiin hautamaan kotipaikkakuntiensa sankarihautoihin. Jos sankarivainajan jäännöksiä ei saatu talteen rintamalla, ne siunattiin rintamalle jääneinä. Sankarihaudat olivat poikkeuksellinen ilmiö, sillä muualla maailmalla oli tapana haudata kaatuneet sotilaat kentälle. Sankarihautojen perustaminen nosti ja ylläpiti kotirintaman taistelutahtoa ja yhä nykypäivänä sankarihaudoilla vaalitaan kaatuneiden muistoa erityisesti kaatuneiden muisto-, itsenäisyys-, tai puolustusvoimain lippujuhlanpäivinä.

Kaatuneita on myös muisteltu sankarihautojen lisäksi lukuisin muilla tavoin. Yksi kuuluisimpia sankarivainajia kunnioittavia taideteoksia on talvisodassa komppanian päällikkönä toimineen runoilija Yrjö Jylhän runo ”Vaienneet voittajat”.